sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Paimenen ääni: saarna hyvän paimenen sunnuntaina

Joh: 10: 11-16

Jeesus sanoo:

»Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.»


Millaisia ääniä me kuulemme? Miten me niihin reagoimme, mitkä viestit otamme vastaan, mitkä menevät ohitse? Maailma on ääntä täynnä. Kaikenlaista melua ja meteliä, ja kovempien äänten alla sitten kaikenlaista hiljaista ääntä, väsyvän huokauksia, nukkuvan ihmisen tuhinaa, tuulen hiljaista huminaa, varovaisia kuiskauksia. Monet äänet löytävät elämäämme ja tavoittavat tajuntamme ilman, että me niin haluamme. Mutta me voimme myös omilla valinnoillamme ainakin osittain vaikuttaa siihen, millaisten äänten kanssa elämme. Kun saavumme illalla kotiin, avaammeko television vai emme? Kun läheisellämme on asiaa, sanommeko; ”ole nyt hiljaa äläkä häiritse, minulla on muuta ajateltavaa”. Tällaisia ratkaisuja teemme jatkuvasti ja joka päivä hyvin paljon.

Millaiset äänet sinun elämääsi hallitsevat? Ovatko ne elämääsi ja hyvinvointiasi rakentavia, kantavatko ne sinua eteenpäin? Vai sumentavatko ne mielesi, turruttavatko ajattelusi? Itse olen viime päivinä ahmien kuunnellut kevään ääniä. Olen iloinnut peipposen tirskutuksesta, märän maan lässähtelystä kenkien alla, räystäältä tippuvan veden napsahtelusta, jonka vielä usein yöpakkanen iltayöstä vaimentaa. Minulle nämä kevään äänet kertovat hyvästä, kauan odotetusta muutoksesta. Talven pimeys saa väistyä kevään valtavan valon tieltä, routa sulaa, lumipeite päästää altaan esiin kasvun voiman. Paljon uutta saa syntyä.

Olen miettinyt, miksi kevääntulo joskus tuntuu minusta raskaalta. Ehkä siksi, että kyseessä on niin suuri muutos. On luovuttava vanhoista, melko jäykistä ja pitkään paikallaan olleista talven asetelmista, annettava uudelle tilaa. Se ei ole aina helppoa. Onkohan minunkin mieleeni talven mittaan kertynyt kaikenlaisia routa- ja lumikerroksia, joista on tavallaan vaikeakin luopua. Ovathan ne kaikessa painavuudessaankin jotenkin turvallisia. Sellaisia paksuja ja vahvoja, joiden alle ja suojiin on helppo itsensä kätkeä. Antaa itselleen luvan olla vastaanottamatta mitään. Mutta kevään valtaa ei voi vastustaa. Se hyökyy joka puolelta kohti. Sen äänet pakottavat herkistämään korvat ja kuuntelemaan. Oman mielen routa ja kasaantunut lumi alkaa vähitellen sulaa varjoisimmistakin paikoista.

Päivän evankeliumitekstissäkin puhutaan äänistä ja niihn reagoimisesta. Jeesus puhuu itsestään hyvänä paimenena, jonka ihmiset, tutummat ja vieraammat voivat tunnistaa Hänen äänekseen, Jumalan ääneksi, samoin kuin lampaat laitumella tunnistavat kaitsijansa äänestä. Tässä tekstissä ollaan siis oikeastaan hyvin perustavanlaatuisen, kristittynä elämiseen liittyvän asian äärellä. Kuinka me tunnistaisimme Jumalamme äänen kaiken elämämme metelin keskellä? Onko kaikki mitä kuulemme, jotenkin lähtöisin Jumalasta? Miten erotamme sen, mikä ei ole, tai miten suhtaudumme sellaisiin ääniin, jotka tuntuvat puhuvan Jumalaa ja hänen olemassaoloaan vastaan? Onko ehkä myös niin, että meidän on hiljennettävä itseämme ja ympäristöämme, etsittävä ja otettava tilaa Jumalan äänen kuulemiselle? Raivattava elämämme äänten keskeltä paikkoja sille, että Jumala saisi puhua? Näin voi tehdä vaikkapa tulemalla kirkkoon sunnuntaina, hiljentymällä kotona Raamatun äärellä tai luonnossa liikkuen. Mutta toisaalta, eikö Jumalan ääni ole niin vahva, että vaikka me unohtaisimme kuunnella ja etsiä häntä, Hänen äänensä löytää kyllä tajuntamme läpi ja yli kaikkien muiden äänten?

Minusta on puhuttelevaa ja tavallaan lohdullista, että Raamatussa, kun Jumala haluaa puhutella ihmisiä, kun Hänellä on tärkeää asiaa, hän joutuu usein herättämään nuo ihmiset unesta tai muutoin havahduttamaan heidät muiden askareiden ääreltä keskittymään kuuntelemaan Häntä. Moosesta Jumala puhutteli tämän ollessa arkisessa työssä lampaita paimentamassa, Joonan Jumala taas herätti keskellä yötä, syvästä unesta. Joskus Jumalan ääni yllättää meidät, kuulemme sen hetkellä, jota emme totisesti osanneet aavistaa. Mitä meiltä sitten odotetaan?

Vietimme eilispäivän isosten kanssa Ylläksellä koulutusviikonlopussa. Iltasella leikimme hauskaa piip-leikkiä. Istuimme piirissä ja yksi meni keskelle. Hänen silmänsä sidottiin ja hänen täytyi sitten mennä jonkun luo, koskettaa tämän polvea ja kysyä ”kuka tässä piippaa.” Vastaajan tehtävä oli sanoa vain piip, ja kysyjän täytyi yrittää arvata, kenen luo hän tosiaan oli tullut.

Mietin leikin jälkeen, muutteleekohan Jumalakin ääntään meidän elämässämme. Eikö ole niin, että välillä Hänet on vaikeampi, välillä helpompi tunnistaa? Mutta ei kai Jumala sentään tahallaan kätkeydy meiltä, ei kai hän yritä tahallaan toimia niin, ettemme tunnistaisi häntä? Me vain olemme niin vieraantuneet, kulkeneet Hänestä kauas, ettemme kerta kaikkiaan meinaa osata tunnistaa Häntä. Toisin kuin tuossa leikissä, eiköhän Jumala kuitenkin yritä auttaa meitä, jotta löytäisimme Hänet?

Meidän silmämme ovat usein sidotut, olemme kuulomme ja sydämen herkkyyden varassa. Herkkyyttä meiltä kysytään, rohkeutta etsiä, hapuilla toisiamme kohti, suostua kohtaamiseen siitäkin huolimatta, ettemme ole varmoja, mitä tästä seuraa. Ja samanaikaisesti, Raamatun lupauksen mukaan, Jumalakin etsii:

Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet.

Naisten juttujako: saarna pääsiäispäivänä

Luuk. 24: 1–12

Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan.

Mutta miehet sanoivat heille: »Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: ’Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’»

Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.

Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä.

Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.


Minulla on lähipiirissä joitakin miespuolisia tuttavia, joilla on joskus tapana hieman väheksyä naisten sanomisia. Olen joskus omien, mielestäni tärkeiden ja mielenkiintoisten kommenttieni päälle saanut kuulla kuittauksen: ”Tuo on taas niitä naisten juttuja, turhia höpinöitä”.

Samantyyppisiä epäilyksiä esittivät myös Jeesuksen miespuoliset oppilaat tyhjän haudan iloviestiä tuoville naisille: omiaan puhuvat…

Miehet taisivat olla, ehkä vielä enemmän kuin naiset, pelon ja kauhun lamauttamia kaiken äskettäin tapahtuneen johdosta. Heidän lähin ystävänsä oli otettu kiinni ja teloitettu julmasti ja mielivaltaisesti. Mielessä väikkyi pelko omasta kohtalosta, miten heidän kävisi, kaikki tiesivät, että he olivat kuolemaan tuomitun lähimpiä ystäviä? Entä jos heidätkin vangittaisiin ja… Pahimmassa tapauksessa surmattaisiin.

Miehet, joita tietysti tuon ajan maailmassa pidettiin poliittisessa mielessä suurempana uhkana kuin naisia, olivatkin jo Jeesuksen vangitsemisen jälkeen piiloutuneet, viimeksi jopa Pietarikin, joka niin vannoi seuraavansa Mestariaan kaikkialle.

Mutta entä nämä surun murtamat naiset, jotka kokemus ystävän menetyksestä kuljetti toimittamaan viimeistä palvelusta Jeesuksen haudalle. Heidän kaipuunsa ja tuskansa rinnalle sai astua aivan uusi mielentila: ensin säikähdys ja hämmennys enkelin kohtaamisesta, ja sitten ilo ja ihmetys: voiko se todella olla kuten enkeli sanoi, kyselivät he varmaan toisiltaan. Murheen murtamista tulikin toivon lähettiläitä.

Niin... naisten jutut… Sydämenusko, Jumalan läsnäolosta kumpuava ilo, enkelin herättämä riemu. Tässä on meidän uskomme ydin. Ylösnousemuksen toivossa, siitä että meidän Jumalamme ei ole kuollut, ei ole jäänyt jonnekin historian hämärään. Vaan todella on, preesenssissä, elää ja vaikuttaa meidän keskellämme. Ja mekin saamme yhdessä Jumalan kanssa kerran kohdata toisemme uudelleen tämän elämän jälkeen.

Ja naisten usko tarttui, vähitellen… Pietari kävi haudalla, löysi vain käärinliinat. Palasi ja ihmetteli. Vei kokemustaan eteenpäin. Vielä monen viikon ajan Jeesuksen opetuslapset istuivat lukkojen takana peläten, kunnes Jeesus itse ilmestyi heille ja teki todeksi enkelin ja naisten viestin. Niin, että lopulta Tuomaskin tunnusti: ”Minun Herrani ja Jumalani.”

Tässä on meidänkin kristittyjen suuri tehtävä. Emme saa antaa epäuskolle valtaa. Emme vähätellä tehtäväämme tässä maailmassa. Meidän on varottava evankeliumitekstin ”naisten juttuja” –asennetta, olimmepa sitten mitä sukupuolta tahansa.

Se, mihin me uskomme, ei ole mitä tahansa väheksyttävää legendaa. Sillä kaikella on ihmeellinen ja uutta luova voima. On laitettava toivo liikkeelle. Joka päivä, uudelleen ja uudelleen. Arkisen elämän keskellä.

Kun olin pieni, minun naapurinmummini opetti, että pääsiäisaamuna aurinkokin tanssii ylösnousemusriemusta. Mummi oli siskonsa kanssa kiivennyt kalliolle tuota ihmettä katsomaan. Ja toden totta, nousevan auringon sädekimput olivat aivan kuin tanssineet heitä kohti.

Aurinko, tuo Jumalan vanha vertauskuva, antaa kaikelle kasvun, saa routaisen maan vuosi toisensa jälkeen nousemaan ja kuhisemaan elämää, virkistäen myös meidän mielemme ja sydämemme.

Ja niin käsittämättömän kaukana kuin aurinko onkin meistä, voimme nähdä sen ihmeitä tekevän voiman ympärillämme.

Viime syksynä, kun jo muutoinkin heikko näköni huononi entisestään, surin täysin sokealle ystävälleni sitä, etten enää näe kunnolla edes auringon kirkasta valoa. Nyt maaliskuussa hän oli luonani täällä Kolarissa ja yhteisellä ulkoiluretkellä hän sitten sanoi: tunnetko nyt miten ihanasti aurinko kuitenkin meitä lämmittää, sehän tulee aivan suoraan iholle.

Niin. Jumala, salattu ja kaukainen, on sittenkin lähellä. Tyhjän haudan pimeys kertoo valtavasta valosta, joka säteilee ylösnousseesta Kristuksesta, säteilee iholle, sydämeen saakka. Se voi murtaa kaikki panssarimme.

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

Kolarissa siunattiin koti ja koira

Oululaisystäväni Raisa Kuuselan luvalla julkaisen tämän tarinan lokikirjassani, suurkiitoksin sen teenkin, oma aika kun ei ole antanut myöten tänne juuri mitään kirjoitella. Upeaa Raisuli!



Kolarin uusi seurakuntapastori Hannele Juutinen järjesti viimeviikonloppuna kodissaan kodinsiunauksen ja sen yhteydessä tupaantuliaiset. Pappina kodinsiunauksessa toimi Kittilän seurakuntapastori. Tupareihin kuului muun muassa lumikenkäilyreissu Ylläkselle. Sen tuntureita vaellettiin kolme tuntia, ja matkaa kertyi yhteensä noin neljä kilometriä. Välillä matkaa taitettiin myös umpihangessa.

Kotia siunattaessa kiitetään kodista ja pyydetään siunausta sen asukkaille. Kodinsiunauksen voi pitää tupareiden, hääjuhlien, kastetilaisuuden tai muun juhlan yhteydessä. Yleensä koti siunataan muuton jälkeen tai ensimmäistä kotia perustettaessa. Myös vapaa-ajan asunnon tai muun tilan voi siunata.

Kodinsiunaus toi rauhan olohuoneeseen

Tilaisuus oli rauhallinen ja lämminhenkinen. Se kesti parikymmentä minuuttia, ja jo se yksinään toi leppoisuuden Kolarin uuden seurakuntapastorin olohuoneeseen. Papin ääni vahvisti ja loi rauhallisuuden ja turvallisuuden tunnetta.

Ensin pappi puhui kodin tärkeydestä ja sen jälkeen luki kelttiläisen kodinsiunausrukouksen. Rukouksessa siunattiin koko koti seiniä ja kattoa myöten. Kaava käsitti vain yhden virren. Kanttorina toimi nuori muusikonalku, jolta virret taittuivat yhtä hyvin kuin suomalaiset iskelmäklassikot.

Pappi siunasi myös talossa asuvan kääpiösnautserinpennun, Kallen. Ele oli ihana, kun koira vielä kaiken lisäksi istua napotti paikoillaan ja katsoi pappia rävähtämättä ruskeilla nappisilmillään häntä vipattaen.

Tilaisuudessa laulettiin virsi 600. Korkeimpana kuului talonomistajan kirkas soprano, mutta myös kanttorin tenori erottui joukosta. Virren jälkeen kuultiin lauluesitys, jonka lauloivat kaksiäänisesti seurakuntapastori Juutinen ja hänen ystävänsä.

Tilaisuudessa luettiin myös muutama Raamatun kohta. Näitä pätkiä lukemaan oli valittu sattumanvaraisesti kolme henkilöä, jotka olivat Kolarissa asuvia ja Kolarin seurakunnan piirissä toimivia henkilöitä.

Tupareissa syötiin ja laulettiin

Tupareissa ei ollut lumikenkäilyn lisäksi varsinaista ohjelmaa, mutta ruokaa ja musiikkia oli tarjolla runsain mitoin. Erilaisia piirakoita oli montaa sorttia, suolaista ja makeaa löytyi. Olipa pöydässä itse tehtyä leipääkin, pullaa unohtamatta.

Ruotsin puolella oli käyty karkkiostoksilla, ja K-kaupan suklaa-alennukset oli hyödynnetty. Ruokaa oli niin paljon, että sitä jäi vielä seuraavallekin päivälle, vaikka syöjiä oli reilusti toistakymmentä.

Virret vaihtuivat vanhoihin ja vähän tuoreempiinkin iskelmiin, kun koti oli saatu siunattua. Pianon ääressä istui samainen muusikon alku kuin siunaustilaisuudessakin. Läpi käytiin muun muassa Juice Leskisen, Hectorin ja Ultra Bran tuotantoa. Pianistin väsähdettyä laitettiin stereot päälle.

Lumikengät kaivettiin esiin

Ylläkselle startattiin lauantai-aamuna. Tunturi sijaitsee länsilappilaisen Kolarin kunnassa, noin 40 kilometriä keskustasta pohjoiseen. Ajomatka sinne kesti puolisen tuntia. Sää oli aurinkoinen, mutta tuuli viilensi lämpötilaa.

Lumikengillä löntysteltiin jo yhden maissa. Ensikosketus lumikenkiin oli järkytys: missä olivat piirretyistä tutut sulkapallomailan muotoiset vekottimet? Tarkemmin muoviläpysköihin tutustuttua ne kuitenkin olivat melkein saman malliset. Soikeassa, muotoillussa muovinkappaleessa oli keskellä reikä, jonka takana oli remmit kenkää varten. Reiän merkitys ei selvinnyt, mutta laaja pinta-ala takaa lumen päällä pysymisen.

Menomatka Kahvikeitaan laavulle kuljettiin visusti jo tallatulla polulla paria umpihankikokeilua lukuun ottamatta. Tulomatka taas meni ympäri Yllästunturin rinnettä haahuillessa, välillä hyvinkin erillään toisista. Uupumus alkoi selvästi näkyä, sillä tuon tuostakin joku makasi maassa ketarat ojossa ja pyysi nostoapua.

Kahvikeitaan laavulla oli jo pieni seurue, joka paisteli makkaroita nuotion loimussa. Liityimme iloisen viluiseen joukkoon, ja söimme taas kerran runsaita eväitämme hilpeästi jutustellen. Varpaita lämmiteltiin nuotion lähellä, melkein liiankin lähellä.

Paluumatkalla

Paluumatkalle lähdettiin jo valmiiksi viluisina. Muita odotellessa pungerrettiin muutamat miesten punnerrukset, ja ainakin kädet lämpenivät. Varpaat olivat vielä vähän jäässä, mutta varvasjumppa auttoi asiaa ainakin hetkeksi.

Paluumatka aloitettiin eri reittiä kuin tullessa, mutta suunnitelmiin tuli muutos erään joukkomme jäsenen juututtua kinokseen nivusiaan myöten. Päätettiin palata samoja jälkiä kuin oli tultukin.

Loppumatkasta kulku alkoi hidastua ja puunjuurakoihin tutustuttiin yhä useammin. - Jalat eivät millään meinanneet nousta, eräs seurueen jäsenistä kommentoi. - Neuvoille alkoi tulla immuuniksi. Ei vain jaksanut tehdä niin kuin käskettiin, toinen kertoi.

Lumikenkätekniikka on omanlaisensa, ja siihen kesti vähän aikaa tottua. Ensinnäkin piti kävellä normaalia leveämmin, sillä lumikengät olivat melko laajat. Meille myös kerrottiin, että lumikengillä tulee astua kanta edellä. Johan se kulku helpottui.

Kun jonon kärjestä kuuluu huikkaus: - Kondolihissit näkyvät! tunnelma alkaa taas nousta. - Se kyllä antoi voimat loppurutistukseen. Vaikka kondoli-hissit näkyivätkin vielä kaukana, lohdutti tieto siitä, että ne sentään näkyivät, ravintola Taigassa lämmittelevä pastori toteaa.

Pastori sai kehut hyvin onnistuneesta reissusta. - Ilman sinua en olisi kyllä arvannut lähteä kokeilemaan tällaista, porukan vanhin hymyilee. - Kyllä mä tykkäsin. Ei vielä ainakaan ole paikat yhtään kipeinä, toinen tuumaa.

Paluumatkalle lähdettiin jo lämmenneinä ja hyvillä mielin. Keskustelu oli kuitenkin vähäisempää kuin menomatkalla, sillä puolet porukasta uinahteli. - Raittiin ilman myrkytys kyllä taisi tulla, eräs haukottelee.