sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Naisten juttujako: saarna pääsiäispäivänä

Luuk. 24: 1–12

Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan.

Mutta miehet sanoivat heille: »Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: ’Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’»

Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.

Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä.

Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.


Minulla on lähipiirissä joitakin miespuolisia tuttavia, joilla on joskus tapana hieman väheksyä naisten sanomisia. Olen joskus omien, mielestäni tärkeiden ja mielenkiintoisten kommenttieni päälle saanut kuulla kuittauksen: ”Tuo on taas niitä naisten juttuja, turhia höpinöitä”.

Samantyyppisiä epäilyksiä esittivät myös Jeesuksen miespuoliset oppilaat tyhjän haudan iloviestiä tuoville naisille: omiaan puhuvat…

Miehet taisivat olla, ehkä vielä enemmän kuin naiset, pelon ja kauhun lamauttamia kaiken äskettäin tapahtuneen johdosta. Heidän lähin ystävänsä oli otettu kiinni ja teloitettu julmasti ja mielivaltaisesti. Mielessä väikkyi pelko omasta kohtalosta, miten heidän kävisi, kaikki tiesivät, että he olivat kuolemaan tuomitun lähimpiä ystäviä? Entä jos heidätkin vangittaisiin ja… Pahimmassa tapauksessa surmattaisiin.

Miehet, joita tietysti tuon ajan maailmassa pidettiin poliittisessa mielessä suurempana uhkana kuin naisia, olivatkin jo Jeesuksen vangitsemisen jälkeen piiloutuneet, viimeksi jopa Pietarikin, joka niin vannoi seuraavansa Mestariaan kaikkialle.

Mutta entä nämä surun murtamat naiset, jotka kokemus ystävän menetyksestä kuljetti toimittamaan viimeistä palvelusta Jeesuksen haudalle. Heidän kaipuunsa ja tuskansa rinnalle sai astua aivan uusi mielentila: ensin säikähdys ja hämmennys enkelin kohtaamisesta, ja sitten ilo ja ihmetys: voiko se todella olla kuten enkeli sanoi, kyselivät he varmaan toisiltaan. Murheen murtamista tulikin toivon lähettiläitä.

Niin... naisten jutut… Sydämenusko, Jumalan läsnäolosta kumpuava ilo, enkelin herättämä riemu. Tässä on meidän uskomme ydin. Ylösnousemuksen toivossa, siitä että meidän Jumalamme ei ole kuollut, ei ole jäänyt jonnekin historian hämärään. Vaan todella on, preesenssissä, elää ja vaikuttaa meidän keskellämme. Ja mekin saamme yhdessä Jumalan kanssa kerran kohdata toisemme uudelleen tämän elämän jälkeen.

Ja naisten usko tarttui, vähitellen… Pietari kävi haudalla, löysi vain käärinliinat. Palasi ja ihmetteli. Vei kokemustaan eteenpäin. Vielä monen viikon ajan Jeesuksen opetuslapset istuivat lukkojen takana peläten, kunnes Jeesus itse ilmestyi heille ja teki todeksi enkelin ja naisten viestin. Niin, että lopulta Tuomaskin tunnusti: ”Minun Herrani ja Jumalani.”

Tässä on meidänkin kristittyjen suuri tehtävä. Emme saa antaa epäuskolle valtaa. Emme vähätellä tehtäväämme tässä maailmassa. Meidän on varottava evankeliumitekstin ”naisten juttuja” –asennetta, olimmepa sitten mitä sukupuolta tahansa.

Se, mihin me uskomme, ei ole mitä tahansa väheksyttävää legendaa. Sillä kaikella on ihmeellinen ja uutta luova voima. On laitettava toivo liikkeelle. Joka päivä, uudelleen ja uudelleen. Arkisen elämän keskellä.

Kun olin pieni, minun naapurinmummini opetti, että pääsiäisaamuna aurinkokin tanssii ylösnousemusriemusta. Mummi oli siskonsa kanssa kiivennyt kalliolle tuota ihmettä katsomaan. Ja toden totta, nousevan auringon sädekimput olivat aivan kuin tanssineet heitä kohti.

Aurinko, tuo Jumalan vanha vertauskuva, antaa kaikelle kasvun, saa routaisen maan vuosi toisensa jälkeen nousemaan ja kuhisemaan elämää, virkistäen myös meidän mielemme ja sydämemme.

Ja niin käsittämättömän kaukana kuin aurinko onkin meistä, voimme nähdä sen ihmeitä tekevän voiman ympärillämme.

Viime syksynä, kun jo muutoinkin heikko näköni huononi entisestään, surin täysin sokealle ystävälleni sitä, etten enää näe kunnolla edes auringon kirkasta valoa. Nyt maaliskuussa hän oli luonani täällä Kolarissa ja yhteisellä ulkoiluretkellä hän sitten sanoi: tunnetko nyt miten ihanasti aurinko kuitenkin meitä lämmittää, sehän tulee aivan suoraan iholle.

Niin. Jumala, salattu ja kaukainen, on sittenkin lähellä. Tyhjän haudan pimeys kertoo valtavasta valosta, joka säteilee ylösnousseesta Kristuksesta, säteilee iholle, sydämeen saakka. Se voi murtaa kaikki panssarimme.

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti