Saarna Apostoli Johanneksen päivänä 27.12. Kolarin kirkossa

Valo loistaa pimeydessä

evankeliumi: Joh. 1: 1–14

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä,

ja elämä oli ihmisten valo.

Valo loistaa pimeydessä,

pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Tuli mies, Jumalan lähettämä,

hänen nimensä oli Johannes.

Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta,

jotta kaikki uskoisivat siihen.

Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.

'Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen,

oli tulossa maailmaan.

Maailmassa hän oli,

ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä,

mutta se ei tuntenut häntä.

Hän tuli omaan maailmaansa,

mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.

Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,

hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,

kaikille, jotka uskovat häneen.

He eivät ole syntyneet verestä,

eivät ruumiin halusta,

eivät miehen tahdosta,

vaan Jumalasta.

Sana tuli lihaksi

ja asui meidän keskellämme.

Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,

kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.

Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Päivän evankeliumiteksti toi mieleeni rippileirimuiston muutaman vuoden takaa. Toimin tuolloin rippikouluteologina ItäSuomessa, ja käsittelimme nuorten kanssa Raamatun luomiskertomusta. Yhteisen oppimishetken lopuksi eräs nuori tuli luokseni ja sanoi: kyllä sanalla on sitten ihmeellinen voima, en voi ymmärtää: että Jumala vain aina sanoi mitä tahtoi luoda, ja se tapahtui. Kunpa se käyttäisi meiltä ihmisiltäkin niin kätevästi!

Esitin nuorelleni sitten ajatuksen, että eikö kuitenkin meidän ihmistenkin sanomisilla lopulta ole valtava merkitys. Miten paljon voimme lopulta vaikuttaa ympäristöömme ja toisiin ihmisiin sillä mitä sanomme, miten sanomme tai mitä jätämme sanomatta, milloin ja missä vaikenemme.

Yhdessä pohdimme ihmisen sanankäytön haasteen olevan juuri siinä, että meidän ihmisten on myös usein hyvin vaikea ymmärtää sanomistemme seurauksia. Kuinka joskus loukkaammekaan toista sanoillamme ilman, että sitä todella tarkoitimme? Toisinaan palaute on myös myönteistä. Miten ihanaa on, kun kuulet jonkun kommentoivan: kiitos, olipa kauniisti sanottu, tai ”olipa tuo viisas neuvo, noin minä teenkin. Tuollaista palautetta saadessamme voimme olla hyvillämme: olemme osanneet valita läheistämme lohduttavat tai hänen ajatuksiaan selkiyttäneet, vaikkapa suuren ja vaikean ristiriidan edessä oikeaan toimintaan suuntaavat sanat.

Sanalla ja sanomisella on siis paljon valtaa, ja erityisesti meillä ammatiksemme paljon puhuvilla siksi myös erittäin suuri vastuu. Niin usein mietin ja hiljaa mielessäni rukoilen: kumpa löytäisin ne oikeat sanat. Ja toisaalta, kuinka usein pappikin jää sanoja vaille, aivan hiljaiseksi inhimillisen elämän kolhuja kohdatessaan.

Meidän kaikkien ihmisten oikein sanomisenkyky on rajallinen. Näissä väärinsanomisten tilanteissa tai niinä hetkinä, kun mitään oikeita sanoja ei tunnu löytyvän, mielestäni erittäin lohdullista on se, että turvanamme tämän elämän keskellä on kaikkien sanojen ja sanomisen Herra, kolmiyhteinen Jumala.

Jumala itse on sanonut hyvin paljon. Raamattu on meille kristityille se kirjakokoelma, jonka tekstissä voimme kuulla Jumalamme äänen. Tämän päivän evankeliumiteksti kuvaa hyvin kauniilla tavalla meidän Jumalamme sanan hyvää, uutta luovaa voimaa. ”Sana tuli lihaksi”.

Erään amerikkalaisen hengellisen rockbändin laulussa sanotaan”God is Love, Love is a verb”. Jumala on rakkaus ja rakkaus on tekemistä. Hyvin sanottu mielestäni! Se, että Jumala on rakkaus, merkitsee, että hänen Sanansa myös tuottavat ja saavat aikaan kaikkea hyvää. Ei rippikoululainen suotta ihmetellyt Jumalan sanan voimaa. Luomiskertomuksen mukaan Jumala todella loi sanallaan tämän maailman.

Johanneksen evankeliumin mukaan myös Jeesuksen tulossa maailmaan oli kyse Jumalan sanan valtavasta voimasta: sana tuli lihaksi, sanotaan evankeliumitekstissä. Mitä tämä tarkoittaa?

Jumalalla on ollut ajatus, suunnitelma jo kauan ennen Jeesuksen syntymää, jonkinlainen agenda tämän syntisen, Jumalansa unohtaneen maailman ja sen ihmisten varalle. Johanneksen mukaan tuo Sana, siis sana isolla S-kirjaimella on ollut todella olemassa jo ennen kuin tämä näkyvä maailma luotiin. Meille tuon jonkun olemassaolon ymmärtäminen, ennen tätä kaikkea aineellista, tuntuu hyvin kaukaiselta ja inhimilliselle järjelle tavoittamattomalta.

Mutta samalla ajatus sinänsä on houkutteleva: jossain siellä, maailman historian esihämärässä oli jo jotakin hyvin tärkeää ja kauaskantoista meitä varten: oli Jumala ja Jumalan kanssa tuo ihmeellinen Sana. VT: sananlaskujen kirjassa joista kuulimme tänään 1. lukukappaleessa, puhutaan tästä samasta, jo ennen aikojen alkua Jumalan luona olleesta Sanasta, jota Sananlaskuissa nimitetään esikoiseksi.

Kauniilla tavalla sananlaskuissa kuvataan Jumalan ja hänen Sanansa läheistä, kuin Isän ja tämän lapsen välistä suhdetta:

”Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään,

hänen ilonaan päivät pitkät,

kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.

Jumalan ihmeitä aikaansaava, meidän ihmisten hyväksi tarkoitettu Sana ei jäänyt sinne jonnekin tavoittamattomiin leikkimään. Tapahtui se, mihin jo monet juutalaisten profeetat olivat kirjoituksissaan viitanneet.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Jumala siis syntyi ihmiseksi, itkeväksi, nauravaksi, nälkäiseksi ja janoiseksi, aivan tavalliseksi ihmiseksi. Jeesuksessa Jumala kurkotti niin alas maailmaan kuin vain mahdollista, hämärästä eläinsuojasta, eläinten ruokintakaukalosta hän alkoi tutustumisensa tähän inhimilliseen todellisuuteen.

Eikä Jumala edelleenkään ole meistä kaukana. Tuossa Johanneksen evankeliumitekstissä, jonka luin, on todella monta imperfektiä, siis menneen ajan muotoa. Mutta siellä on yksi, vahva, preesensin, tässä hetkessä läsnäoloa ilmaiseva muoto. Valo loistaa pimeydessä. Minusta tuo lause sisältää todella hienon, yhtäältä realistisen ja samalla toiveikkaan näkökulman.

Me ihmiset elämme monella tapaa pimeydessä, emme siis täällä Lapissa nyt ainoastaan kaamoksen pimeydessä. kullakin meistä on omat elämäämme varjostavat vaikeudet, huolet, pelot, pettymyksemme ja toteutumattomat toiveemme. Mutta samoin kuin tätä vuoden pimeintä aikaa valaisemaan syttyvät tuhannet ja taas tuhannet erilaiset valot, samoin loistaa meidän elämämme pimeydessä Jumalan valo. Tuosta valosta eräs tuttavani kirjoitti minulle kerran näin:

Jumalan valo on kirkas ja paljastava,

mutta tahtoisin sen silti valaisevan,

kaikki pimeät nurkkani.

Ja auttamaan minua näkemään toisella tavalla,

löytämään uudenlaisen toivon.

Jumalan Sana tuli lihaksi Jeesuksessa. Ja Jumalan valo loistaa meidän elämämme pimeyteen. Me emme aina osaa sanoa oikein ja kauniisti. Emmekä useinkaan näe Jumalan valoa omassa pimeydessämme. Mutta sittenkin, Jumalan lihaksi tullut sana, Jeesus Kristus, joulun lapsi, voi luoda uutta siellä, missä me jäämme sanattomiksi. Ja Jumalan valo, joka Betlehemissä syttyi tähtenä tallin ylle, voi valaista sielläkin, missä me näemme pelkkää pimeyttä. Tähän rohkaisen itseäni ja teitä kaikkia luottamaan.

Jouluaamun saarna Kolarin ja Sieppijärven kirkossa 25.12.2009: Paimenten ikävä

Evankeliumi

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.

Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus\, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä."

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

(laulamme virrestä 21:10)

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

(Sain tähän saarnaani punaisen langan pikku papille niin kovin rakkaaksi inspislähteeksi jo muotoutuneesta Crux-lehdestä ja sen tekstin ääressä –palstalta, jossa Pauliina Kainulainen upeasti johdatteli tähän kaipaus-teemaan!)

Joulu on odotuksen ja kaipauksen aikaa. Kussakin meistä joulun lähestyminen herättää erilaisia odotuksia. Haluaisimme oman joulumme sisältävän niitä tuttuja, usein perinteistä kumpuavia, joka vuosi toistuvia asioita: vasta paistetun piparintuoksua, joululahjahankintoja, jäälyhtyjen rakentamista, kauneimpia joululauluja.

Mitä oikeastaan kätkeytyykään noiden odotustemme taakse? Onko näiden kaikkien ihanien asioiden odottamisessa kyse kaipuusta kohti jotakin suurempaa, jotakin ikuista ja katoamatonta?

Juuri lukemassani jouluevankeliumissakin eletään odotuksen ja kaipuun hetkiä. Viimeisillään raskaana oleva nuori Maria taisi kaivata jo päästä lepoon Betlehemiin suuntautuvan välttämättömän matkan rasituksista. Ja varmasti Marian suurimmat odotukset kohdistuivat hänen kohdussaan kasvavaan pieneen ihmiseen: mitä jos synnytys alkaisi kesken matkan, miten hän pystyisi tarjoamaan suojaa pienokaiselle.

Joosefkin varmaankin toivoi veroasioiden hoitamisen olevan pian ohitse voidakseen tarjota kihlatulleen suojaisan ja rauhaisan ympäristön lapsen syntymään valmistautumiselle.

Entä mitä mahtoivat kaivata paimenet, Betlehemin yötyöläiset kedon pimeydessä? Eikö sentään pitkän yön päättymistä, ruokaa, lepoa ja suojaa niin itselleen kuin eläimille?

Entä mihin kohdistuivat enkelin odotukset? Hänellä oli ainakin tärkeä viesti vietävänä maan asukkaille. Tuon tehtävän täyttäminen poltteli varmasti enkelin mieltä.

Millaista joulua sinä olet odottanut? Mitä sinä tänä jouluna kaipaat? Uskon, että monen ihmisen joulun odotuksessa on jotakin samankaltaista kuin Betlehemin paimenten. Kaipaamme sitä, että työ ja suorittaminen hetkeksi lakkaisi, että voisimme katsoa toista ihmistä silmiin, saaden vastaamme hyväksyvän, rakastavan katseen.

Arkikiireestä hellittäminen, tahdin hiljentäminen ja paikoilleen asettuminen joulun kunniaksi, voi toki nostaa pintaan myös yksinäisyyden ja osattomuuden tunteita, etenkin, jos vastassa ei olekaan kenenkään läheisen hyväksyviä kasvoja. Valitettavasti niin monen suomalaisen joulua varjostaa tuo toisen ihmisen välittävää läsnäoloa etsivä kaipuu. Aika, jossa elämme, näyttää tuottavan kaiken aineellisen kasvun rinnalla koko ajan yhä enemmän yksinäisiä, unohdettuja sydämiä.

Jos saamme kohdata jonkun läheisen rakkauden tänä jouluna, silloin täyttyy oikeastaan suurempi kaipuu. Ajattelen, että kaipuumme toisen ihmisen yhteyteen on oikeastaan kaipuun kaikua suuremmasta, jostain hyvin perustavanlaatuisesta kaipuusta, kaipuusta Jumalan yhteyteen. Syvimmiltään kaipaamme tulla Jumalamme, Luojamme ja Lunastajamme löytämiksi, hyväksymiksi ja rakastamiksi.

Kaipuu on jännittävä asia. Pauliina Kainulainen kirjoittaa Crux-lehdessä hienosti ja osuvasti sen olemuksesta: Se on yhtä aikaa suloinen ja tuskallinen tunne. Se on jo jossain mielessä yhteyttä kaipauksen kohteeseen, mutta yhtä aikaa haavoittavaa tietoisuutta etäisyydestä.

Kun kaipaamme, toista ihmistä, Jumalaa, aavistamme jo jotakin hyvin todellista kaipuumme kohteesta, ja samalla etsimme sitä, kurkotamme sitä kohti.

Havahdun taas Betlehemin todellisuuteen. Juuri tähän kaipuuseenhan jouluevankeliumi vastaa. Jumala itse syntyi matkan rasituksista uupuneiden, velvollisuuksiinsa väsyneiden, köyhien ihmisten yöhön. Hän syntyi juuri siksi, että tuosta yöstä, ei vain Joosefin ja Marian yöstä, vaan koko maailman, ja kaikkien sen ihmisten väsymyksen yöstä nousisi uusi kirkas tähti merkiksi siitä, että kerran särkynyt yhteys ihmisten ja Jumalan välillä on rakennettu uudelleen.

Kaksi tuhatta vuotta sitten Betlehemissä jouluna koettiin oikeastaan melkoinen tunteiden kirjo. Enkelin tuoma viesti sai ensin pelon jähmettämät paimenet innostumaan ja lähtemään liikkeelle.”Nyt Betlehemiin!” heidän sanotaan hihkuneen toisilleen.

Pelosta ja hämmennyksestä, väsymyksestä ja kaipauksesta kuljettiin paimenten iloon ja ihmetykseen, Marian mietiskelevään hiljentymiseen ja ymmärtävään uskoon.

Niin täyttyi kaipaus Betlehemissä. Paimenten sydämet täyttävä ilo, Marian hiljentyvä, kiitollinen mieli, tähdistä kirkkain eläinsuojan yllä.

Täällä soivat kaipuuta kauneimmat joululaulut hiljaisessa talvimaisemassa. Voimme rukoilla, etsiä yhteyttä ihmiseksi tulleeseen Vapahtajaamme: rakas Jumala, täytä sinä kerran meidänkin kaipuumme. Aamen.

Pikkupapin sairauskertomus vol II

Olo oli aamulla tosi kurja: yskin keuhkoni pihalle – yskää, niistän nenäni verille –nuhaa ja tulostan litroittain jenkkipurkkapaksua limaa paperitolkulla. Eikun soitto työterveyshoitajalle. Elämäni nopein julkisen puolen palvelu: ”Pääsetkö heti tulemaan, niin otetaan tulehdusarvot ja sitten lääkäri ottaa vastaan?” Jo vain minä pääsin. Eläkkeellä olevan enkelidiakoni T:n kyyditsemänä olin vartissa vastaanotolla.

Lopputulemana kätösessä komeili kolme reseptiä: antibiootit, yskänlääkekuuri ja vielä jokin astmaattisiin oireisiin tarkoitettu, hengitysteitä rauhoittava suihke sekä vielä viiden päivän saikkutodistus. Lääkäri vielä nätisti painotti, että ”aiemminkin toki saa mennä töihin ja että tässä ajassa kyllä pitäs parantua”. Joopajoo.

Nieluviljelyn kautta painuimme apteekkiin, kauppaan ja kotiin.

Kotona soitin esimiehelle ja valitellen delegoin huomisen menot hänen hoidettavakseen: hyvää vapaapäivää vaan, siis olisin toivottanut, jos hällä vielä huomenna sellainen ois ollut. Seuraavaksi tajuntaan iski kysymys: miten pidän tämän sairausloman, kun valmisteltavana olisivat vähintäänkin viikonlopun kaksi jumalanpalvelusta, joita ainoana pappina toimitan? Kukas ne saarnat pikkupapille laatisi? Vai menisinkö pokkana saarnastuoliin ja toteaisin, että terve rakas seurakunta: tulin tuossa juuri sairauslomalta. Mietittäiskös yhdessä vähän tätä päivän evankeliumia, haluaisko Pekka vaikka sieltä takaa kertoa, mitä ajatuksia tää teksti niinku herätti…

Joku isopappi vois kaivaa saarnan vuodelta 95, muokata sitä hieman ja pitää sen, virret vanhasta muistista kohdilleen, ripit ja esirukoukset kuten aina ja siinä se. Mutta mulle tää on kaikki niin uutta. Ei siis pelkät saarnanteot vaan hela liturgia. Ei se mulla hetkessä tapahdu tommoinen messun suunnittelu. En siis halua heittäytyä miksikään marttyyriksi, tää vaan on tätä sairastavan pikkupapin roplematiikkiä.

No niin. Eka sairauslomapäivä takana ja perjantain sanajumalanpalvelus aika kivasti suunniteltuna. Huomenna isken kynteni sunnuntain messuun ja keskiviikkona sit uskaltaudun jo pakkaseen sen verta, että käyn pisteprinttailemassa synopsikset ulos virastolla.Keskiviikko tosin olisi mun virallinen vapaapäivä. Jospa torstai sitten aikuisten oikeasti olisi sitä!

On se sentään hyvä, että vaikka tämä ajatustyötä kysyykin, fyysinen puoli lepää samalla. Sikäli siis sairastan ja lomailen kunnolla, etten hyppää erilaisissa tilaisuuksissa, rasita ääntäni puhumalla ja juoksentele pakkasessa. Mutta saa tässä silti monena olla, siis tämän päivän supertehokas työntekijähän toipuu sairaudestaan tulevia haasteita varten tehden samalla töitä pois alta.

Pikkupappi sairastaa

Pitääkö mun aina sairastua tunnustaakseni, että tahti on ollut liian luja? Pitääkö elimistö ja psyyke vetää niin tiukoille, että kehon on kovin ottein pysäytettävä meno? Milloin opin kuuntelemaan itseäni ajoissa?

Näitä mietin nyt, kun viimein maltoin asettua paikoilleni kuulostelemaan flunssan nujertamaa itseäni.

Reilu kuukausi eloa Kolarissa alkaa olla takana. Pikkupapin työtä on aloiteltu mukavissa merkeissä. Kiitos vaan saarnapalautteesta, kovasti pitivät myös seurakuntalaiset siitä! Tosin eräs täällä aiemmin kirkkoherrana toiminut totesi tuosta hyvän palautteen vaarasta, että kun joku seurakuntalainen oli sakastiin papille kiitokset saarnasta vienyt, oli pappi todennut siihen, että sai saman palautteen jo pirulta saarnastuolista. No jaa, minä kuitenkin ajattelen, että liikaa hyvää palautetta ei kuitenkaan ainakaan tässä harvasanaisessa miljöössä saa. Ja sen verran on ainakin minulla uutena työntekijänä haasteita joka päivälle edessä, että tuskin noista kiitoksista ylpistymään pääsee.

Kahteen ekaan viikkoon kuului tuon tulomessuni ja sen jälkeisen tulojuhlan lisäksi aamunavauksia koululla, koulun itsenäisyyspäiväjuhla, yhdet yo-juhlat, ensi kesän ripareiden ja isoskoulutuksen suunnittelua nuoriso-ohjaajan kanssa ja yksin, vauvakirkon suunnittelua lastenohjaajan kanssa, vierailuja vanhustenkerhoissa ym. erilaisissa jouluisissa pippaloissa, yksi nuortenilta, yksi koulun joulukirkko valmisteluineen, kaste keskusteluineen ja valmisteluineen, perehdytyssessioita esimiehen kanssa, satunnaisia kohtaamisia seurakuntalaisten kanssa, kahden lehtitoimittajan haastattelutapaaminen, laulutreenejä kanttorin kanssa, sekalaista tulevien töiden suunnittelua ja kynsien puremista, yksi työntekijäkokous, yksi iltapäivä liikkumistaidonohjausta eikä yhtään vapaapäivää.

Aika hc-aloitus sanoisin. Jollain ehkä hieman sairaalla tavalla nautin haastavasta mutta näin jälkiviisastellen selkeesti liian rankasta alusta. Alkuun minusta kalenteri näytti niin tyhjältä ja ehdin jo iloita, kun saan startata niin rauhallisissa merkeissä. Ja tavallaan olisin saanutkin, jos en ois haalinut esim. noita riparityön juttuja niin paljon alkuun. Toisaalta iloitsen, että ehdin jo avata pään kesän leirien suunnittelun osalta ja pitää isosille yhden koulutussession. Myös ison osan riparilaisia kävin moikkaamassa nuortenillassa.

Kahden tiukan työviikon jälkeen vietin vapaata viikonloppuani aika vähin unin pitkin eteläistä Suomea poukkoillen, toki ystävien seurasta täpöillä nautiskellen ja sydämeen kertynyttä ikävää näin lääkiten. Mutta samalla tosiaan työpäivien jälkeen huonosti nukutuista öistä kertynyt univelka vain kasvoi, ja sitähän ei tunnetusti yhden yön hyvillä unilla eikä edes kahden maksella takaisin! Oli vaan niin sellainen olo kuin joskus pikku tyttönä kun pääsi jonkun kamun luo yöksi, että nyt ei kyllä malta mennä nukkumaan ennen aamua eikä silloinkaan, koska tää elämä on niin ihanaa ja niin katoavaista.

Ja maanantaiaamuna piti rynnistää Hesaan ani varhain: ensin silmäklinikalle odottelemaan kahta erikoislääkäriä tuntikausiksi vain kuullakseen, ettei mitään uutta sarveis- eikä verkkokalvorintamalta. Visus heikko, valontajua hitunen, jokin kalvo leijuu irrallaan, mutta paha sanoo verkkokalvo- ja ultraäänispesialistinkaan että onko se verkkokalvo vai jotain muuta. Että odotellaan ja ihmetellään, seuraava kontrolli maaliskuulle. Te, jotka ette ole seuranneet syyskuussa sarveiskalvon puhkeamisesta käyntiin pärähtäneitä simmuongelmiani, palataan niihin joskus!

Tiistai ja keskiviikko oli atk-koulutusta, harjoiteltiin uuden työläppärin ja pistenäytön kanssa toimimista. Uutta on office2007 ja sen nauhavalikot. No uusi hieno pikkuruinen pistenäyttöni ei Saksasta ole vielä tullut, joten en oikein tuota uutta konetta vielä käyttele vaan mieluummin vanhaa vanhalla näytöllä. Joku voisi sanoa, että tekosyy: toimiihan se vanha näyttö uuden koneen kanssa. Joojoo, mutta uudessa ei vielä toimi kunnolla sähköposti eikä pistetulostuskaan, minkä totesin perjantaina. Täytyy siis paitsi odotella sitä Saksan-lahjaa myös viettää huomenna aikaa Rovaniemen etäatk-tuen kanssa, jotta sen meilin sais toimimaan edes. Ja toki se pisteprinttauskin on tärkeä, jatkuvasti jotakin muistiinpanoja, puheenpätkää tai laulunsanoja tarvii tulostella. Mutta kärsivällisyyttä. Ja myönnetään nyt, ettei mua ihan hirveesti harmita, ettei ihan vielä tartte niiden nauhavalikoiden kanssa toimia. Olempas muutosvastainen ja hidas hyväksymään uusia tietoteknisiä juttuja. Mutta kun tää vanha toimi niin kivasti! Niistä nauhoista ei ole kuin harmia!

No, torstaiaamuna palasin töihin. Silloin jo kurkku ilmoitteli kivulla, että kohta pärähtää se kuukauden jo yskällä itteesä tykö tehnyt, kunnon ressilunssa. Ja sieltähän se sit perjantaiaamuna tupsahti. Ja minä pöljä vielä päätin lähteä töihin. Ja illalla vielä hiihtämäänkin kun siitä oltiin ajat sitten avustajan kanssa sovittu ja niin kovasti teki mieli liikkumaan!

Kivaa oli, ladulla tietty tauti unohtui. Mutta ei se pakkasilma tainnut olla parasta lääkettä.

Eilen sitten jäin kaikista riennoista kotiin ja tänä aamuna sama meininki jatkui. Eilen sentään jaksoin vähän tehdä ensi viikon valmisteluhommia, onneksi, sillä muuten iskis paniikki kaikkien saarnojen ja hartauksien kanssa! Mutta tänään oon ollut aika lailla vaakasuorassa asennossa ja osin myös unten mailla hela dagen. Ja sen kyllä huomaa! Nyt kun ei enää kuumetta tunnu kuten aamulla ja yöllä, ja kun olen tuntikausia nukkunut, duraceloin täällä yötä myöten. No jospa sitä yrittäisi etsiä unta ja huomenna kokeilla taas paluuta terveiden joukkoon. Jouluksi sopivasti töitä ja kotiporukatkin Keski-Suomesta eli Oulusta tulossa jouluvieraiksi. Mukavaa!Pimeydessä syttyy tähti. Miten on sinun tähtesi kanssa?

Etelän reissun helminä:

• Yökyläily tutussa siskonpetissä Hiekkaharjussa. Kyllä Vipe olet aina Vipe!

• Rauhaisa juttutuokio Sarin kanssa ja ihanaa kotiruokaa, kiitos Kokot!

• Kummiperheen tapaaminen ja ne ihanat joka jouluiset kaneliässät, joita söin ainaki 25!

• Hersyvät naurut ja maailmanparannus Hervannassa, superboonuksena vielä yömyöhäinen Milla-tonttu, jess!

• Hervannan adventtikirkko, jossa oli ”meinaan väkee ku pipoo” –loistavaa!

• Nimskun veret seisauttava ja taas kevätkoskien lailla kohiseen laittava kokovartalohieronta!

• Postia pappi Jaakobille –elokuva, jonka katsomistamme tosin häiritsimme Nimyn kanssa tasaisesti toistuvilla, asiaankuulumattomilla kikatuskohtauksilla!

• Hirmu mielenkiintoinen ja sympaattinen seuralainen matkalla Pasilan asemalta aamuhämärissä silmäklinikalle ja vielä yllärihetki saman tyypin kanssa kahvilassa. Tiedättekö muuten, mikä on surfaktantti?  Minäpä tiedän, tai ainakin luulen tietäväni!

• Joulukorttien lähettäminen tärkeimmille kuten Tinjalle ja mummeille!

• Rakas jouluinen Jakaranda Heinin ja Leenan kans koettuna, tällä kertaa penkistä kuunneltuna: kyllä taas tuli joulu, hieno uusi sovitus siitä biisistä!

• Lyhyt mutta niin lämmin yökyläily Suontamille – voi mikä ihana ryömivä Niilo, joka tosin vain nukkui!

• Terapeuttiset koulutuspäivät E:n hoivissa!

• Rentouttava ilta tutun Sanna-kosmetologin käsissä, mukana myös jouluhauva Mimu!

• Ja tämän nauhan jotenkin kova ja inhorealistinen Lapin-helmi: astahtaessani Kittilän lentokentälle keskiviikon iltayönä kaikki 31 pakkasastetta vastaanottajana – olin vähällä kipasta takas koneen siipien suojiin päästäkseni takas tuttuun, nihkeenkosteaan etelään!

• Lopulta oman kodin lämpö ja pää tuttuun tyynyyn. Ehkä se tästä taas Jumala, kuiskasin iltarukoukseksi.

Saarna Kolarin kirkossa 6.12.2009

evankeliumi: Matt. 20: 25–28
Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
(muutoin viittaan päivän II lukukappalevaihtoehtoon: Ap. t. 17: 24–30.)


Viime vuosina aina itsenäisyyspäivän lähestyessä olen kovasti pohtinut sitä, mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Olen joutunut kasvokkain sen tosiasian kanssa, että minun suomalaisuuttani, kansallista identiteettiäni ei samalla tavoin määritä sota-aika eikä jälleenrakennusaika niin kuin se määrittää omien vanhempieni ja heidän vanhempiensa sekä heidän isovanhempiensa suhdetta suomalaisuuteen. Vaikka tunnenkin melko perusteellisesti
nuo sota- ja sodanjälkeisen ajan tapahtumat, olen niitä jopa yliopisto-opinnoissa käynyt läpi, en ole kyseistä aikaa omakohtaisesti kokenut. Tämä vaikuttaa väistämättä siihen, että tarkastelutapani itsenäisen Suomen historiaan on muotoutunut hyvin erilaiseksi kuin ehkä monen teistä sota-ajan ja sodan välittömät vaikutukset kokeneista. Tarkastelen noita asioita ajallisen ja kokemuksellisen välimatkan päästä, ehkä kriittisestikin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö minulle suomalaisuus, itsenäinen Suomi ja sen säilyminen olisi henkilökohtaisesti hyvin merkityksellistä. Ajattelen suomalaisuuden merkitystä paitsi poliittisen itsenäisyyden kannalta myös ennen muuta suomalaisen kulttuurin, sen säilymisen, vaalimisen ja tukemisen kannalta. Kulttuuri, ja ennen kaikkea osallistuva ja osallistava kulttuuri tutkitusti lisää meidän ihmisten henkistä hyvinvointia, mikä puolestaan on kaikkien ihmisten, ei vain suomalaisten hyvän elämän peruskulmakivi.

Saimme kuulla hetki sitten pätkän Apostolien teoista. Tuossa tekstikohdassa itsenäisyyden merkitys näyttäytyy kiintoisassa valossa. Paavali kirjoittaa, että Jumala on säätänyt maailman kansoille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.

Paavalin mukaan siis meidänkin maamme ja sen itsenäisyys suhteessa muihin, vapaus elää ja toimia, mahdollisuus päättää omista asioistamme, on todella lahja Jumalalta, Jumalan säätämää. Jumala asettaa meidät näin hyvin vastuulliselle paikalle. Hän on antanut meille lahjan, jota meidän tulee vaalia ja hoitaa.

Erityisen kiintoisa on Paavalin ajatuksen jatko siitä, että Jumala on toiminut näin, siis antanut meille tämän vapaan maan herättääkseen meissä kaipausta ja halua elää yhteydessä itsensä kanssa: jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.

Mitä sitten voisi merkitä Jumalan löytäminen ja elämä yhteydessä hänen kanssaan? Paavali jatkaa tuossa Apostolien tekojen kohdassa: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. ”

Aika tyhjentävällä tavalla hän kuvaa sitä, miten täynnä meidän elämämme ja koko olemisemme itse asiassa on Jumalan vaikutusta. Jumalan jatkuvasta luomistyöstä kumpuaa meidän jokapäiväinen elämämme. Kysymys meille onkin se, haluammeko, rohkenemmeko antaa kunnian sille, jolle se kuuluu? Uskallammeko hyväksyä riippuvuutemme elävästä Jumalasta?

Ehkä tyypillinen, ja sanoisin että hyvin vähässä määrin elävää Jumala-suhdetta rakentava, toimintatapamme on juuri sellainen, josta Paavali tekstissä varoittaa: ”Meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus”. Herkästi haluamme mieltää Jumalamme vain joksikin materian kaltaiseksi tuotteeksi, jota voimme kuluttaa silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta ja kun se muihin kulutustottumuksiimme sopii.

Tänään meiltä siis kysytään,otammeko todesta Jumalan olemassaolon ja vahvan vaikutuksen elämässämme? Suostummeko suhteeseen Hänen kanssaan?

Päivän evankeliumiteksti avaa myös tärkeän ja keskeisen näkökulman siihen, mitä on elämä yhteydessä Jumalan kanssa. Jeesuksen mukaan se on toisten palvelemista. Mutta kuka oikein palveleekaan, ketä ja miten?

Olen suurella innolla seurannut kuluvana syksynä radiosta viikottain lähetettyä suomalaisklassikkoa ”Täällä Pohjantähden alla”. Kyseisessä teoksessa nousee esiin ainakin osan suomalaisista kansallista identiteettiä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vahvasti määrittänyt piirre, herraviha, niin kuin sitä kansanomaisesti kutsutaan. Siinä lienee syvimmiltään ollut kysymys työväestön sosiaalisen ja poliittisen eriarvoisuuden kokemuksista suhteessa ylempiin kansanryhmiin.

Pentinkulman Akselia olisi mitä luultavimmin saattanut miellyttää tämä kuulemamme evankeliumiteksti, jossa Jeesus kääntää palvelemisen arvojärjestyksen aivan ylösalaisin. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija”. Ja tämän tekstin sanomassa olisi varmasti ollut peiliin katsomisen aihetta myös Urjalan paikkakunnan maanomistajilla.

Jeesus haluaa tässä tekstissä selvästi muistuttaa, että johtajat ja hallitsijat ovat itse asiassa mitä suurimmassa määrin toisten palvelijoita. Ja mitä suuremman joukon johtajana on, sitä laajempi ja syvempi on palvelijan vastuu.Tässäpä olisi totisesti haastetta myös meidän maamme vallanpitäjille, joista kaikkien poliittisen toiminnan motiivit eivät viime aikoina ole näyttäytyneet kovinkaan mairittelevassa valossa. Toivottavaa kun olisi, että poliittisen vallankäytön perustavoitteena olisi tämän kansan ja sen hyvinvoinnin palveleminen ja, niin itse ajattelen, yhteisten resurssien jakaminen juuri niille, joilla on kaikkein vähiten.

Ja entäpä me sitten? Keitä me palvelemme? Minä Kolarin seurakunnan uutena pappina toivoisin voivani palvella teitä, hyvä seurakunta, uudessa virassani, parhaalla mahdollisella, teidän elämäänne ja tätä seurakuntaa rakentavalla tavalla. Kaikkiin odotuksiin en tietenkään voi vastata. Mutta haluaisin kovasti olla sellainen pappi, jollaista juuri tämä seurakunta tarvitsee.

Lopuksi haluan nostaa esiin ainakin itselleni hyvin lohdullisen ajatuksen liittyen elämään yhteydessä Jumalan kanssa. Herätin tässä jo aiemmin kysymyksen siitä, kuka oikeastaan palvelee ja ketä? Paavalin mukaan tosiaan kaikki meidän toimintamme, elämisemme ja olemisemme perustuu Jumalan vaikutukseen elämässämme. ”Itse hän antaa meille elämän, hengen ja kaiken muun”. Tämä on yksi kristinuskon mielenkiintoisista jännitteistä: meitä kutsutaan palvelemaan ja rakastamaan, toimimaan toistemme hyväksi, ja samanaikaisesti meidän Kutsujamme itse palveleekin meitä. Hän ei palvele meitä jossakin tyhjiössä, arkemme ulkopuolella, vaan toimii juuri meidän ihmiskäsien kautta.

Tässä kuluvalla viikolla, taisi olla keskiviikkoilta, tulin tosi myöhään töistä kotiin. Kävelyreitti on periaatteessa hyvin tuttu. Olin kuitenkin väsynyt ja ajatuksiini vaipunut, ja niinpä aivan kodin lähistöllä jotenkin käännyin väärään suuntaan ja lopulta suuntavaistoni meni totaalisesti sekaisin. Aikani pyörittyäni seisahdin paikoilleni kuuntelemaan hiljaisen pakkasillan ääniä. Melkein jo mielessäni sadattelin hiljaista maaseutua, jossa ei kukaan koskaan ilta-aikaan ole liikkeellä.

Ja todentotta: sieltä jostakin, vielä matkan päästä erotin talvivaatteiden kahinaa. Sain apua ja oikean suunnan kotiin. Tuossa kohtaa, ajattelen, Jumala tuli itse palvelemaan minua tuon myöhäisen ulkoilijan kautta.

Hiljennymme rukoukseen:
”Rakas, iankaikkinen Jumala, kiitos, että tänään yhä kutsut meitä yhteyteesi. Opeta meitä elämään toinen toisiamme palvellen. Anna rakkautesi valua ja virrata vuolaana meidän arkisten tekojemme lomassa ja niiden kautta. Kiitos, että sinä itse, näin palvelet meitä. Kuolemaasi saakka olet uhrautunut puolestamme. Me jäämme lepäämään sinun rakkaudessasi. Aamen”


Uskontunnustus.