Evankeliumi ja saarna laskiaissunnuntaina 14.2.2010: tapahtui matkalla Jerusalemiin

Luuk. 18: 31–43

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: »Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: »Daavidin Poika, armahda minua!» Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: »Mitä haluat minun tekevän sinulle?» Mies vastasi: »Herra, anna minulle näköni.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.» Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Tämän päivän evankeliumissa saamme kuulla aika vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan kuvauksen Jeesuksen ja hänen oppilaidensa matkalta, eikä miltä tahansa matkalta, Jeesus ystävineen on menossa juutalaisille pääsiäisjuhlille Jerusalemiin. Kertomuksessa ollaan saapumassa Jerikoon, eli ollaan jo varsin lähellä määränpäätä.

Matkalla ollessahan meillä on tapana jutella siitä, mitä perille saavuttua onkaan ohjelmassa. Missä syödään, mihin majoitutaan, keitä tavataan. Jeesuskin ottaa melko hätkähdyttävällä tavalla esille Jerusalemin tulevat tapahtumat. Saatamme kuvitella opetuslasten hämmennyksen: eikö tässä nyt oltu menossa ihan vain perinteisen tavan mukaan hyvässä seurassa tutuille juhlille, temppeliin hiljentymään, ystäviä tapaamaan, lopulta syömään hyvin ja nauttimaan. Mutta, niin kuin Jeesus usein, rikkoo hän tälläkin kertaa oppilaittensa tutut ja turvalliset kuviot kertoen omasta järkyttävästä kohtalostaan, joka tietenkin koskettaa koko oppilasjoukkoa.

Näissä hieman sekavissa matkatunnelmissa lähestytään vanhaa Jerikon kaupunkia. Jerikon läheisyydessä parveili tuolloin paljon kerjäläisiä, ja yksi heistä oli kertomuksemme sokea mies. Paikka oli heille otollinen, sillä hurskaat galilealaiset pyhiinvaeltajat kulkivat tätä tietä pitkin Jerusalemiin.

Sokea kerjäläinen ihmetteli äkisti lisääntynyttä kohua ympärillään ja halusi tietää, mitä on tekeillä. Minulle tuo sokean toimintatapa evankeliumissa on kovin tuttu siinä mielessä, että joudun vastaavaan tyyliin usein hälyisissä ja järjestäytymättömissä tilanteissa tiedustelemaan, mitä ympärillä tapahtuu. Miksi yhtäkkiä tällainen melu, kuka oikein tulee? Tuollaiset tilanteet aiheuttavat usein epävarmuutta, etenkin jos haluaisin aktiivisesti päästä juttusille jonkun kanssa, löytää jonkun tungoksen keskeltä.

Siksi ihailen erityisesti kertomuksemme sokeaa. Hän, saatuaan kuulla Jeesuksen, ilmeisesti jo Jerusalemin seudulla mainetta ja kunniaa saavuttaneen opettajan olevan lähellä, alkoi suoraa päätä kutsua häntä armahdusta rukoillen. Eikä hän hellittänyt, vaikka ympärillä olijat yrittivät vaientaa noin rohkeasti, suorastaan hävyttömästi huutavan kerjäläisen.

Erityisesti ennen pääsiäisjuhlan alkua kerjääminen näillä Jerikon seuduilla kannatti taloudellisesti. Kertomuksen sokealla kerjäläisellä oli kuitenkin erikoinen pyyntö: hän ei pyrkinyt saamaan ohi kulkevalta Jeesukselta ja tämän oppilailta rahaa. Hän tahtoi näkönsä takaisin.

Miehen luottamus Jeesuksen mahdollisuuksiin oli suuri. Uskon seuraukset olivat myös suuret. Luukkaan käyttämä kreikan verbi soozoo voidaan kääntää parantumisena tai pelastumisena. Usko aikaansai oikeastaan molemmat. Mies pelastui ja sen välittömänä merkkinä hänen näkökykynsä palautui.

Kun lähestymme Jumalaa, kaipaamme muutosta. Odotamme, että Jumalan rakkauden kosketus voisi vahvistaa meitä, auttaa meitä näkemään selvemmin ja ymmärtämään syvemmin. Olemmehan kaikki toisinaan kovin sokeita.

Kertomuksemme sokea kerjäläinen kaipasi hyvin konkreettista ja suurta muutosta. Hänen aikansa sokean ihmisen mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään olivat hyvin mitättömät. Ei ollut pistekirjoitusta, ei äänikirjoja, ei erityistä taloudellista tukea vamman perusteella, puhumattakaan vaikkapa henkilökohtaisesta avustajasta, oikeudesta taksipalveluihin ja hienoista tietoteknisistä apuvälineistä. Tätä taustaa vasten käy hyvin ymmärrettäväksi hänen kokemuksensa siitä, että ainoa tie parempaan elämään oli parantua vaikeasta vammasta. Hyvin kauniilla tavalla kertomuksessamme tulee esille sokean miehen ilo ja halu toimia ja osallistua. Hänen sanotaan nimittäin lähteneen spontaanisti, sen enempiä miettimättä kulkemaan Jeesuksen mukana.

Tämän päivän vammaisten asema on hyvin toisenlainen. Kun vammainen ihminen elää vuosikausia vammansa kanssa, saa tarvittavaa kuntoutusta sekä lähipiirinsä tukea, vammasta tulee osa hänen positiivista identiteettiään. Kuten eräs vaikeasti cp-vammainen ystäväni asian ilmaisi, Koen, että vammani on osa arvokasta, Jumalan luomaa minuutta.” On toki varmasti myös tästä poikkeavaa ajattelua. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, että suuri osa meistä vammaisista arvostaa itseään juuri sellaisena kuin on. Emme me tule etsimään kirkosta ihmeparanemista, vaan aitoa hyväksyntää – sitä että saisimme toimia Jumalan työssä juuri tällaisina kuin olemme. Itse olen kokenut asian hyvin vahvasti siten, että Jumalan mahdollisuudet käyttää meitä eivät rajoitu meidän inhimillisiin puutteisiimme. Pikemminkin päin vastoin, ehkä juuri siellä, missä on vajavaisuutta, pienuutta ja avuntarvetta, Jumalan siunaus ja rakkaus saa tilaa.

Kirkossa tehdään tänä päivänä paljon töitä sen eteen, että kaikilla seurakuntalaisilla olisi paikkansa seurakunnassa. Kuluvalla viikolla vierailin Kuopiossa kirkko kaikille –vammaistyön symposiumissa. Iloitsin kovasti tavatessani samalla kertaa koolla niin paljon ihmisiä, työntekijöitä ja luottamustoimijoita, jotka kukin omassa tehtävässään toimivat erityisesti saavutettavamman ja esteettömämmän kirkon puolesta.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohtaaminen erään vaikeasti liikuntavammaisen, sähköpyörätuolia käyttävän nuoren miehen kanssa. Häntä huvitti, kun minä kesken yhteisen illan mainitsin ”katsoneeni” juuri kelloa. Kerroin katsomiseen ja näkemiseen liittyvien sanontojen olevan minulle aivan tuiki tavallisia. Hän puolestaan hätkähdytti omaa rajoittunutta ajatteluani vastaamalla, että eräs hänen pyörätuolia käyttävä tuttavansakin aina ”kävelee kotiin”.

On monta erilaista tapaa nähdä, ja erilaisia vaihtoehtoja kävellä paikasta toiseen. Jumalan mahdollisuudet tässä sairauden ja puutteellisuuden maailmassa ovat ihmeelliset. Meidän tehtäväksemme jää raivata Hänelle tilaa toimia ja antautua Hänen käyttöönsä.

Jeesus, parantaessaan sokean kerjäläisen, josta sittemmin tuli yksi hänen matkakumppaneistaan, paljasti omille oppilailleen jälleen jotakin siitä, mitä tuleman piti. Tyhjän haudan pimeydestä oli nouseva ihmeellinen valo, valo joka hämmentää ja hätkähdyttää, mutta samalla vapauttaa, laittaa liikkeelle, vaatii toimimaan. Mekin saamme kulkea rohkeasti, samalla itseämme tutkien kohti pääsiäisen valtavaa valoa.