Kolarissa siunattiin koti ja koira

Oululaisystäväni Raisa Kuuselan luvalla julkaisen tämän tarinan lokikirjassani, suurkiitoksin sen teenkin, oma aika kun ei ole antanut myöten tänne juuri mitään kirjoitella. Upeaa Raisuli!

Kolarin uusi seurakuntapastori Hannele Juutinen järjesti viimeviikonloppuna kodissaan kodinsiunauksen ja sen yhteydessä tupaantuliaiset. Pappina kodinsiunauksessa toimi Kittilän seurakuntapastori. Tupareihin kuului muun muassa lumikenkäilyreissu Ylläkselle. Sen tuntureita vaellettiin kolme tuntia, ja matkaa kertyi yhteensä noin neljä kilometriä. Välillä matkaa taitettiin myös umpihangessa.

Kotia siunattaessa kiitetään kodista ja pyydetään siunausta sen asukkaille. Kodinsiunauksen voi pitää tupareiden, hääjuhlien, kastetilaisuuden tai muun juhlan yhteydessä. Yleensä koti siunataan muuton jälkeen tai ensimmäistä kotia perustettaessa. Myös vapaa-ajan asunnon tai muun tilan voi siunata.

Kodinsiunaus toi rauhan olohuoneeseen

Tilaisuus oli rauhallinen ja lämminhenkinen. Se kesti parikymmentä minuuttia, ja jo se yksinään toi leppoisuuden Kolarin uuden seurakuntapastorin olohuoneeseen. Papin ääni vahvisti ja loi rauhallisuuden ja turvallisuuden tunnetta.

Ensin pappi puhui kodin tärkeydestä ja sen jälkeen luki kelttiläisen kodinsiunausrukouksen. Rukouksessa siunattiin koko koti seiniä ja kattoa myöten. Kaava käsitti vain yhden virren. Kanttorina toimi nuori muusikonalku, jolta virret taittuivat yhtä hyvin kuin suomalaiset iskelmäklassikot.

Pappi siunasi myös talossa asuvan kääpiösnautserinpennun, Kallen. Ele oli ihana, kun koira vielä kaiken lisäksi istua napotti paikoillaan ja katsoi pappia rävähtämättä ruskeilla nappisilmillään häntä vipattaen.

Tilaisuudessa laulettiin virsi 600. Korkeimpana kuului talonomistajan kirkas soprano, mutta myös kanttorin tenori erottui joukosta. Virren jälkeen kuultiin lauluesitys, jonka lauloivat kaksiäänisesti seurakuntapastori Juutinen ja hänen ystävänsä.

Tilaisuudessa luettiin myös muutama Raamatun kohta. Näitä pätkiä lukemaan oli valittu sattumanvaraisesti kolme henkilöä, jotka olivat Kolarissa asuvia ja Kolarin seurakunnan piirissä toimivia henkilöitä.

Tupareissa syötiin ja laulettiin

Tupareissa ei ollut lumikenkäilyn lisäksi varsinaista ohjelmaa, mutta ruokaa ja musiikkia oli tarjolla runsain mitoin. Erilaisia piirakoita oli montaa sorttia, suolaista ja makeaa löytyi. Olipa pöydässä itse tehtyä leipääkin, pullaa unohtamatta.

Ruotsin puolella oli käyty karkkiostoksilla, ja K-kaupan suklaa-alennukset oli hyödynnetty. Ruokaa oli niin paljon, että sitä jäi vielä seuraavallekin päivälle, vaikka syöjiä oli reilusti toistakymmentä.

Virret vaihtuivat vanhoihin ja vähän tuoreempiinkin iskelmiin, kun koti oli saatu siunattua. Pianon ääressä istui samainen muusikon alku kuin siunaustilaisuudessakin. Läpi käytiin muun muassa Juice Leskisen, Hectorin ja Ultra Bran tuotantoa. Pianistin väsähdettyä laitettiin stereot päälle.

Lumikengät kaivettiin esiin

Ylläkselle startattiin lauantai-aamuna. Tunturi sijaitsee länsilappilaisen Kolarin kunnassa, noin 40 kilometriä keskustasta pohjoiseen. Ajomatka sinne kesti puolisen tuntia. Sää oli aurinkoinen, mutta tuuli viilensi lämpötilaa.

Lumikengillä löntysteltiin jo yhden maissa. Ensikosketus lumikenkiin oli järkytys: missä olivat piirretyistä tutut sulkapallomailan muotoiset vekottimet? Tarkemmin muoviläpysköihin tutustuttua ne kuitenkin olivat melkein saman malliset. Soikeassa, muotoillussa muovinkappaleessa oli keskellä reikä, jonka takana oli remmit kenkää varten. Reiän merkitys ei selvinnyt, mutta laaja pinta-ala takaa lumen päällä pysymisen.

Menomatka Kahvikeitaan laavulle kuljettiin visusti jo tallatulla polulla paria umpihankikokeilua lukuun ottamatta. Tulomatka taas meni ympäri Yllästunturin rinnettä haahuillessa, välillä hyvinkin erillään toisista. Uupumus alkoi selvästi näkyä, sillä tuon tuostakin joku makasi maassa ketarat ojossa ja pyysi nostoapua.

Kahvikeitaan laavulla oli jo pieni seurue, joka paisteli makkaroita nuotion loimussa. Liityimme iloisen viluiseen joukkoon, ja söimme taas kerran runsaita eväitämme hilpeästi jutustellen. Varpaita lämmiteltiin nuotion lähellä, melkein liiankin lähellä.

Paluumatkalla

Paluumatkalle lähdettiin jo valmiiksi viluisina. Muita odotellessa pungerrettiin muutamat miesten punnerrukset, ja ainakin kädet lämpenivät. Varpaat olivat vielä vähän jäässä, mutta varvasjumppa auttoi asiaa ainakin hetkeksi.

Paluumatka aloitettiin eri reittiä kuin tullessa, mutta suunnitelmiin tuli muutos erään joukkomme jäsenen juututtua kinokseen nivusiaan myöten. Päätettiin palata samoja jälkiä kuin oli tultukin.

Loppumatkasta kulku alkoi hidastua ja puunjuurakoihin tutustuttiin yhä useammin. - Jalat eivät millään meinanneet nousta, eräs seurueen jäsenistä kommentoi. - Neuvoille alkoi tulla immuuniksi. Ei vain jaksanut tehdä niin kuin käskettiin, toinen kertoi.

Lumikenkätekniikka on omanlaisensa, ja siihen kesti vähän aikaa tottua. Ensinnäkin piti kävellä normaalia leveämmin, sillä lumikengät olivat melko laajat. Meille myös kerrottiin, että lumikengillä tulee astua kanta edellä. Johan se kulku helpottui.

Kun jonon kärjestä kuuluu huikkaus: - Kondolihissit näkyvät! tunnelma alkaa taas nousta. - Se kyllä antoi voimat loppurutistukseen. Vaikka kondoli-hissit näkyivätkin vielä kaukana, lohdutti tieto siitä, että ne sentään näkyivät, ravintola Taigassa lämmittelevä pastori toteaa.

Pastori sai kehut hyvin onnistuneesta reissusta. - Ilman sinua en olisi kyllä arvannut lähteä kokeilemaan tällaista, porukan vanhin hymyilee. - Kyllä mä tykkäsin. Ei vielä ainakaan ole paikat yhtään kipeinä, toinen tuumaa.

Paluumatkalle lähdettiin jo lämmenneinä ja hyvillä mielin. Keskustelu oli kuitenkin vähäisempää kuin menomatkalla, sillä puolet porukasta uinahteli. - Raittiin ilman myrkytys kyllä taisi tulla, eräs haukottelee.