Paimenen ääni: saarna hyvän paimenen sunnuntaina

Joh: 10: 11-16

Jeesus sanoo:

»Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.»

Millaisia ääniä me kuulemme? Miten me niihin reagoimme, mitkä viestit otamme vastaan, mitkä menevät ohitse? Maailma on ääntä täynnä. Kaikenlaista melua ja meteliä, ja kovempien äänten alla sitten kaikenlaista hiljaista ääntä, väsyvän huokauksia, nukkuvan ihmisen tuhinaa, tuulen hiljaista huminaa, varovaisia kuiskauksia. Monet äänet löytävät elämäämme ja tavoittavat tajuntamme ilman, että me niin haluamme. Mutta me voimme myös omilla valinnoillamme ainakin osittain vaikuttaa siihen, millaisten äänten kanssa elämme. Kun saavumme illalla kotiin, avaammeko television vai emme? Kun läheisellämme on asiaa, sanommeko; ”ole nyt hiljaa äläkä häiritse, minulla on muuta ajateltavaa”. Tällaisia ratkaisuja teemme jatkuvasti ja joka päivä hyvin paljon.

Millaiset äänet sinun elämääsi hallitsevat? Ovatko ne elämääsi ja hyvinvointiasi rakentavia, kantavatko ne sinua eteenpäin? Vai sumentavatko ne mielesi, turruttavatko ajattelusi? Itse olen viime päivinä ahmien kuunnellut kevään ääniä. Olen iloinnut peipposen tirskutuksesta, märän maan lässähtelystä kenkien alla, räystäältä tippuvan veden napsahtelusta, jonka vielä usein yöpakkanen iltayöstä vaimentaa. Minulle nämä kevään äänet kertovat hyvästä, kauan odotetusta muutoksesta. Talven pimeys saa väistyä kevään valtavan valon tieltä, routa sulaa, lumipeite päästää altaan esiin kasvun voiman. Paljon uutta saa syntyä.

Olen miettinyt, miksi kevääntulo joskus tuntuu minusta raskaalta. Ehkä siksi, että kyseessä on niin suuri muutos. On luovuttava vanhoista, melko jäykistä ja pitkään paikallaan olleista talven asetelmista, annettava uudelle tilaa. Se ei ole aina helppoa. Onkohan minunkin mieleeni talven mittaan kertynyt kaikenlaisia routa- ja lumikerroksia, joista on tavallaan vaikeakin luopua. Ovathan ne kaikessa painavuudessaankin jotenkin turvallisia. Sellaisia paksuja ja vahvoja, joiden alle ja suojiin on helppo itsensä kätkeä. Antaa itselleen luvan olla vastaanottamatta mitään. Mutta kevään valtaa ei voi vastustaa. Se hyökyy joka puolelta kohti. Sen äänet pakottavat herkistämään korvat ja kuuntelemaan. Oman mielen routa ja kasaantunut lumi alkaa vähitellen sulaa varjoisimmistakin paikoista.

Päivän evankeliumitekstissäkin puhutaan äänistä ja niihn reagoimisesta. Jeesus puhuu itsestään hyvänä paimenena, jonka ihmiset, tutummat ja vieraammat voivat tunnistaa Hänen äänekseen, Jumalan ääneksi, samoin kuin lampaat laitumella tunnistavat kaitsijansa äänestä. Tässä tekstissä ollaan siis oikeastaan hyvin perustavanlaatuisen, kristittynä elämiseen liittyvän asian äärellä. Kuinka me tunnistaisimme Jumalamme äänen kaiken elämämme metelin keskellä? Onko kaikki mitä kuulemme, jotenkin lähtöisin Jumalasta? Miten erotamme sen, mikä ei ole, tai miten suhtaudumme sellaisiin ääniin, jotka tuntuvat puhuvan Jumalaa ja hänen olemassaoloaan vastaan? Onko ehkä myös niin, että meidän on hiljennettävä itseämme ja ympäristöämme, etsittävä ja otettava tilaa Jumalan äänen kuulemiselle? Raivattava elämämme äänten keskeltä paikkoja sille, että Jumala saisi puhua? Näin voi tehdä vaikkapa tulemalla kirkkoon sunnuntaina, hiljentymällä kotona Raamatun äärellä tai luonnossa liikkuen. Mutta toisaalta, eikö Jumalan ääni ole niin vahva, että vaikka me unohtaisimme kuunnella ja etsiä häntä, Hänen äänensä löytää kyllä tajuntamme läpi ja yli kaikkien muiden äänten?

Minusta on puhuttelevaa ja tavallaan lohdullista, että Raamatussa, kun Jumala haluaa puhutella ihmisiä, kun Hänellä on tärkeää asiaa, hän joutuu usein herättämään nuo ihmiset unesta tai muutoin havahduttamaan heidät muiden askareiden ääreltä keskittymään kuuntelemaan Häntä. Moosesta Jumala puhutteli tämän ollessa arkisessa työssä lampaita paimentamassa, Joonan Jumala taas herätti keskellä yötä, syvästä unesta. Joskus Jumalan ääni yllättää meidät, kuulemme sen hetkellä, jota emme totisesti osanneet aavistaa. Mitä meiltä sitten odotetaan?

Vietimme eilispäivän isosten kanssa Ylläksellä koulutusviikonlopussa. Iltasella leikimme hauskaa piip-leikkiä. Istuimme piirissä ja yksi meni keskelle. Hänen silmänsä sidottiin ja hänen täytyi sitten mennä jonkun luo, koskettaa tämän polvea ja kysyä ”kuka tässä piippaa.” Vastaajan tehtävä oli sanoa vain piip, ja kysyjän täytyi yrittää arvata, kenen luo hän tosiaan oli tullut.

Mietin leikin jälkeen, muutteleekohan Jumalakin ääntään meidän elämässämme. Eikö ole niin, että välillä Hänet on vaikeampi, välillä helpompi tunnistaa? Mutta ei kai Jumala sentään tahallaan kätkeydy meiltä, ei kai hän yritä tahallaan toimia niin, ettemme tunnistaisi häntä? Me vain olemme niin vieraantuneet, kulkeneet Hänestä kauas, ettemme kerta kaikkiaan meinaa osata tunnistaa Häntä. Toisin kuin tuossa leikissä, eiköhän Jumala kuitenkin yritä auttaa meitä, jotta löytäisimme Hänet?

Meidän silmämme ovat usein sidotut, olemme kuulomme ja sydämen herkkyyden varassa. Herkkyyttä meiltä kysytään, rohkeutta etsiä, hapuilla toisiamme kohti, suostua kohtaamiseen siitäkin huolimatta, ettemme ole varmoja, mitä tästä seuraa. Ja samanaikaisesti, Raamatun lupauksen mukaan, Jumalakin etsii:

Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet.

Naisten juttujako: saarna pääsiäispäivänä

Luuk. 24: 1–12

Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan.

Mutta miehet sanoivat heille: »Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: ’Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’»

Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut.

Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä.

Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.


Minulla on lähipiirissä joitakin miespuolisia tuttavia, joilla on joskus tapana hieman väheksyä naisten sanomisia. Olen joskus omien, mielestäni tärkeiden ja mielenkiintoisten kommenttieni päälle saanut kuulla kuittauksen: ”Tuo on taas niitä naisten juttuja, turhia höpinöitä”.

Samantyyppisiä epäilyksiä esittivät myös Jeesuksen miespuoliset oppilaat tyhjän haudan iloviestiä tuoville naisille: omiaan puhuvat…

Miehet taisivat olla, ehkä vielä enemmän kuin naiset, pelon ja kauhun lamauttamia kaiken äskettäin tapahtuneen johdosta. Heidän lähin ystävänsä oli otettu kiinni ja teloitettu julmasti ja mielivaltaisesti. Mielessä väikkyi pelko omasta kohtalosta, miten heidän kävisi, kaikki tiesivät, että he olivat kuolemaan tuomitun lähimpiä ystäviä? Entä jos heidätkin vangittaisiin ja… Pahimmassa tapauksessa surmattaisiin.

Miehet, joita tietysti tuon ajan maailmassa pidettiin poliittisessa mielessä suurempana uhkana kuin naisia, olivatkin jo Jeesuksen vangitsemisen jälkeen piiloutuneet, viimeksi jopa Pietarikin, joka niin vannoi seuraavansa Mestariaan kaikkialle.

Mutta entä nämä surun murtamat naiset, jotka kokemus ystävän menetyksestä kuljetti toimittamaan viimeistä palvelusta Jeesuksen haudalle. Heidän kaipuunsa ja tuskansa rinnalle sai astua aivan uusi mielentila: ensin säikähdys ja hämmennys enkelin kohtaamisesta, ja sitten ilo ja ihmetys: voiko se todella olla kuten enkeli sanoi, kyselivät he varmaan toisiltaan. Murheen murtamista tulikin toivon lähettiläitä.

Niin... naisten jutut… Sydämenusko, Jumalan läsnäolosta kumpuava ilo, enkelin herättämä riemu. Tässä on meidän uskomme ydin. Ylösnousemuksen toivossa, siitä että meidän Jumalamme ei ole kuollut, ei ole jäänyt jonnekin historian hämärään. Vaan todella on, preesenssissä, elää ja vaikuttaa meidän keskellämme. Ja mekin saamme yhdessä Jumalan kanssa kerran kohdata toisemme uudelleen tämän elämän jälkeen.

Ja naisten usko tarttui, vähitellen… Pietari kävi haudalla, löysi vain käärinliinat. Palasi ja ihmetteli. Vei kokemustaan eteenpäin. Vielä monen viikon ajan Jeesuksen opetuslapset istuivat lukkojen takana peläten, kunnes Jeesus itse ilmestyi heille ja teki todeksi enkelin ja naisten viestin. Niin, että lopulta Tuomaskin tunnusti: ”Minun Herrani ja Jumalani.”

Tässä on meidänkin kristittyjen suuri tehtävä. Emme saa antaa epäuskolle valtaa. Emme vähätellä tehtäväämme tässä maailmassa. Meidän on varottava evankeliumitekstin ”naisten juttuja” –asennetta, olimmepa sitten mitä sukupuolta tahansa.

Se, mihin me uskomme, ei ole mitä tahansa väheksyttävää legendaa. Sillä kaikella on ihmeellinen ja uutta luova voima. On laitettava toivo liikkeelle. Joka päivä, uudelleen ja uudelleen. Arkisen elämän keskellä.

Kun olin pieni, minun naapurinmummini opetti, että pääsiäisaamuna aurinkokin tanssii ylösnousemusriemusta. Mummi oli siskonsa kanssa kiivennyt kalliolle tuota ihmettä katsomaan. Ja toden totta, nousevan auringon sädekimput olivat aivan kuin tanssineet heitä kohti.

Aurinko, tuo Jumalan vanha vertauskuva, antaa kaikelle kasvun, saa routaisen maan vuosi toisensa jälkeen nousemaan ja kuhisemaan elämää, virkistäen myös meidän mielemme ja sydämemme.

Ja niin käsittämättömän kaukana kuin aurinko onkin meistä, voimme nähdä sen ihmeitä tekevän voiman ympärillämme.

Viime syksynä, kun jo muutoinkin heikko näköni huononi entisestään, surin täysin sokealle ystävälleni sitä, etten enää näe kunnolla edes auringon kirkasta valoa. Nyt maaliskuussa hän oli luonani täällä Kolarissa ja yhteisellä ulkoiluretkellä hän sitten sanoi: tunnetko nyt miten ihanasti aurinko kuitenkin meitä lämmittää, sehän tulee aivan suoraan iholle.

Niin. Jumala, salattu ja kaukainen, on sittenkin lähellä. Tyhjän haudan pimeys kertoo valtavasta valosta, joka säteilee ylösnousseesta Kristuksesta, säteilee iholle, sydämeen saakka. Se voi murtaa kaikki panssarimme.

Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

Kolarissa siunattiin koti ja koira

Oululaisystäväni Raisa Kuuselan luvalla julkaisen tämän tarinan lokikirjassani, suurkiitoksin sen teenkin, oma aika kun ei ole antanut myöten tänne juuri mitään kirjoitella. Upeaa Raisuli!

Kolarin uusi seurakuntapastori Hannele Juutinen järjesti viimeviikonloppuna kodissaan kodinsiunauksen ja sen yhteydessä tupaantuliaiset. Pappina kodinsiunauksessa toimi Kittilän seurakuntapastori. Tupareihin kuului muun muassa lumikenkäilyreissu Ylläkselle. Sen tuntureita vaellettiin kolme tuntia, ja matkaa kertyi yhteensä noin neljä kilometriä. Välillä matkaa taitettiin myös umpihangessa.

Kotia siunattaessa kiitetään kodista ja pyydetään siunausta sen asukkaille. Kodinsiunauksen voi pitää tupareiden, hääjuhlien, kastetilaisuuden tai muun juhlan yhteydessä. Yleensä koti siunataan muuton jälkeen tai ensimmäistä kotia perustettaessa. Myös vapaa-ajan asunnon tai muun tilan voi siunata.

Kodinsiunaus toi rauhan olohuoneeseen

Tilaisuus oli rauhallinen ja lämminhenkinen. Se kesti parikymmentä minuuttia, ja jo se yksinään toi leppoisuuden Kolarin uuden seurakuntapastorin olohuoneeseen. Papin ääni vahvisti ja loi rauhallisuuden ja turvallisuuden tunnetta.

Ensin pappi puhui kodin tärkeydestä ja sen jälkeen luki kelttiläisen kodinsiunausrukouksen. Rukouksessa siunattiin koko koti seiniä ja kattoa myöten. Kaava käsitti vain yhden virren. Kanttorina toimi nuori muusikonalku, jolta virret taittuivat yhtä hyvin kuin suomalaiset iskelmäklassikot.

Pappi siunasi myös talossa asuvan kääpiösnautserinpennun, Kallen. Ele oli ihana, kun koira vielä kaiken lisäksi istua napotti paikoillaan ja katsoi pappia rävähtämättä ruskeilla nappisilmillään häntä vipattaen.

Tilaisuudessa laulettiin virsi 600. Korkeimpana kuului talonomistajan kirkas soprano, mutta myös kanttorin tenori erottui joukosta. Virren jälkeen kuultiin lauluesitys, jonka lauloivat kaksiäänisesti seurakuntapastori Juutinen ja hänen ystävänsä.

Tilaisuudessa luettiin myös muutama Raamatun kohta. Näitä pätkiä lukemaan oli valittu sattumanvaraisesti kolme henkilöä, jotka olivat Kolarissa asuvia ja Kolarin seurakunnan piirissä toimivia henkilöitä.

Tupareissa syötiin ja laulettiin

Tupareissa ei ollut lumikenkäilyn lisäksi varsinaista ohjelmaa, mutta ruokaa ja musiikkia oli tarjolla runsain mitoin. Erilaisia piirakoita oli montaa sorttia, suolaista ja makeaa löytyi. Olipa pöydässä itse tehtyä leipääkin, pullaa unohtamatta.

Ruotsin puolella oli käyty karkkiostoksilla, ja K-kaupan suklaa-alennukset oli hyödynnetty. Ruokaa oli niin paljon, että sitä jäi vielä seuraavallekin päivälle, vaikka syöjiä oli reilusti toistakymmentä.

Virret vaihtuivat vanhoihin ja vähän tuoreempiinkin iskelmiin, kun koti oli saatu siunattua. Pianon ääressä istui samainen muusikon alku kuin siunaustilaisuudessakin. Läpi käytiin muun muassa Juice Leskisen, Hectorin ja Ultra Bran tuotantoa. Pianistin väsähdettyä laitettiin stereot päälle.

Lumikengät kaivettiin esiin

Ylläkselle startattiin lauantai-aamuna. Tunturi sijaitsee länsilappilaisen Kolarin kunnassa, noin 40 kilometriä keskustasta pohjoiseen. Ajomatka sinne kesti puolisen tuntia. Sää oli aurinkoinen, mutta tuuli viilensi lämpötilaa.

Lumikengillä löntysteltiin jo yhden maissa. Ensikosketus lumikenkiin oli järkytys: missä olivat piirretyistä tutut sulkapallomailan muotoiset vekottimet? Tarkemmin muoviläpysköihin tutustuttua ne kuitenkin olivat melkein saman malliset. Soikeassa, muotoillussa muovinkappaleessa oli keskellä reikä, jonka takana oli remmit kenkää varten. Reiän merkitys ei selvinnyt, mutta laaja pinta-ala takaa lumen päällä pysymisen.

Menomatka Kahvikeitaan laavulle kuljettiin visusti jo tallatulla polulla paria umpihankikokeilua lukuun ottamatta. Tulomatka taas meni ympäri Yllästunturin rinnettä haahuillessa, välillä hyvinkin erillään toisista. Uupumus alkoi selvästi näkyä, sillä tuon tuostakin joku makasi maassa ketarat ojossa ja pyysi nostoapua.

Kahvikeitaan laavulla oli jo pieni seurue, joka paisteli makkaroita nuotion loimussa. Liityimme iloisen viluiseen joukkoon, ja söimme taas kerran runsaita eväitämme hilpeästi jutustellen. Varpaita lämmiteltiin nuotion lähellä, melkein liiankin lähellä.

Paluumatkalla

Paluumatkalle lähdettiin jo valmiiksi viluisina. Muita odotellessa pungerrettiin muutamat miesten punnerrukset, ja ainakin kädet lämpenivät. Varpaat olivat vielä vähän jäässä, mutta varvasjumppa auttoi asiaa ainakin hetkeksi.

Paluumatka aloitettiin eri reittiä kuin tullessa, mutta suunnitelmiin tuli muutos erään joukkomme jäsenen juututtua kinokseen nivusiaan myöten. Päätettiin palata samoja jälkiä kuin oli tultukin.

Loppumatkasta kulku alkoi hidastua ja puunjuurakoihin tutustuttiin yhä useammin. - Jalat eivät millään meinanneet nousta, eräs seurueen jäsenistä kommentoi. - Neuvoille alkoi tulla immuuniksi. Ei vain jaksanut tehdä niin kuin käskettiin, toinen kertoi.

Lumikenkätekniikka on omanlaisensa, ja siihen kesti vähän aikaa tottua. Ensinnäkin piti kävellä normaalia leveämmin, sillä lumikengät olivat melko laajat. Meille myös kerrottiin, että lumikengillä tulee astua kanta edellä. Johan se kulku helpottui.

Kun jonon kärjestä kuuluu huikkaus: - Kondolihissit näkyvät! tunnelma alkaa taas nousta. - Se kyllä antoi voimat loppurutistukseen. Vaikka kondoli-hissit näkyivätkin vielä kaukana, lohdutti tieto siitä, että ne sentään näkyivät, ravintola Taigassa lämmittelevä pastori toteaa.

Pastori sai kehut hyvin onnistuneesta reissusta. - Ilman sinua en olisi kyllä arvannut lähteä kokeilemaan tällaista, porukan vanhin hymyilee. - Kyllä mä tykkäsin. Ei vielä ainakaan ole paikat yhtään kipeinä, toinen tuumaa.

Paluumatkalle lähdettiin jo lämmenneinä ja hyvillä mielin. Keskustelu oli kuitenkin vähäisempää kuin menomatkalla, sillä puolet porukasta uinahteli. - Raittiin ilman myrkytys kyllä taisi tulla, eräs haukottelee.

Mikä meidät mykistää, saarna 3. paastonajan sunnuntaina

Luuk. 11: 14–23

Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua, ja kaikki hämmästyivät. Muutamat kuitenkin sanoivat: »Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.»

Toiset taas halusivat panna hänet koetukselle ja vaativat häneltä merkkiä taivaasta. Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä, ja sanoi: »Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, ja talot sortuvat toinen toisensa päälle. Jos nyt Saatana taistelee itseään vastaan, kuinka sen valtakunta voi pysyä koossa? Tehän sanotte, että minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla. Mutta jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.

Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin. Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.»

Oletko sinä joskus kokenut mykkyyttä jossakin elämäsi tilanteessa? Kyvyttömyyttä kerta kaikkiaan löytää sanoja, puhua yhtään mitään. Millaisia mykistäviä kokemuksia sinulla on? Hyvässä mielessä esimerkiksi luonnonkauneus ja koskettava musiikki tai muu taidekokemus voi mykistää meidät, hiljentää ihmettelemään. Mutta entä silloin, kun mykistymme, vaikka meidän pitäisi puhua, löytää ne oikeat sanat, avata suumme itsemme tai toisen ihmisen puolesta? Ja koemmekin totaalista voimattomuutta tai haluttomuutta avata sanainen arkkumme.

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus paransi erään ilmeisesti syntymästään saakka puhekyvyttömän miehen. Voimme vain kuvitella, kuinka paljon hänellä oli sanottavaa saatuaan puhekykynsä takaisin. Miltä mahtoikaan tuntua pystyä ilmaisemaan puheella itseään kaikkien vaikenemisen vuosien jälkeen?

Jeesuksen aikana monen sairauden syynä pidettiin Pahan Hengen läsnäoloa sairaassa ihmisessä. Usko demonisiin, pahoihin henkiin sairauksien taustalla oli kiistaton. Tänä päivänä tiedämme, ettei kenenkään ihmisen sairautta tai vammaa voi selittää pahan hengen vaikutuksella.

Mutta millaiset asiat meitä mykistävät? Mikä saa minut ja sinut vaikenemaan silloin, kun olisi aika puhua, eikä vain puhua vaan myös toimia? Millaista mykkyyttä ja voimattomuutta Jumala meissä voisi tänään hoitaa ja parantaa?

Viime aikoina olen paljon pohtinut sitä, että talouden ja kulutuksen valta on yksi meidän ajatuksemme ja harkintakykymme sumentavia voimia. Mainokset sanottavat vuolaana virtana meidän halumme ja tarpeemme, kertoen meille, mitä meiltä vielä puuttuu, mitä meidän on kerta kaikkiaan pakko hankkia, mitä ilman emme voi elää laadukasta ja arvokasta elämää. Olemme unohtaneet perinteisen kristillisen kohtuuden ja vähään tyytymisen hyveen. Emme enää saa sanotuksi itsellemme ja läheisillemme: tuota emme tarvitse, noita ilman voimme hyvin elää, tällä vanhalla pärjäämme mainiosti.

Eräs tansanialainen ystäväni kirjoitti minulle kerran: kristinuskon suurin ongelma Suomessa on sen kärsiminen hyvinvoinnista. Minä vihaan nälkää ja köyhyyttä. Mutta se kiinnittää minut kuitenkin lujasti Jumalaan, siihen mikä on tärkeintä elämässäni.

Ajattelen, että kirkonkin yksi keskeisimmistä haasteista tänä päivänä on puhua kohtuullisuuden, vastuullisen kuluttamisen ja sellaisten kestävien elämäntapojen puolesta, jotka säästävät tätä Maapalloa elinkelpoiseksi myös tuleville polville. Tässä kohtaa meitä vaivaa mykkyys ja riivaa paha henki. Massakulutuksen, ympäristöämme kunnioittamattoman elämän sitovat ja vaientavat voimat tulisi voida toden teolla musertaa. Nämä voimat alistavat meitä, ne suuntaavat meidät pois toisen ihmisen arvostamisesta ja rakastamisesta vain itsekkyyteen ja aineellisen hyvän tavoitteluun. Tällaisessa elämässä todella, kuten tansanialainen ystäväni huolestuneena esitti, on myös vaarana, että myös Jumalan rakkaus, joka ei olekaan millään hinnoiteltavissa eikä ostettavissa, menettää täysin merkityksensä elämässämme.

Voimme tänään rukoilla sitä, että Jumala antaisi meille voimia taistella tämän päivän kulutushysteriaa ja epäekologisia elämäntapoja vastaan. Jokainen voi aloittaa työn katsomalla, ei naapuriin, vaan omaan itseensä ja elämäntapoihinsa.

Jokainen voi miettiä, miten voisi omassa elämässään palauttaa ja vapauttaa vaikuttamaan kohtuuden ihanteen, yksinkertaisten elämäntapojen arvostamisen. Mistä kaikesta todella voisimme paastota, jotta luomakunta kestäisi meitä?

Tänä vuonna, ja kolmena seuraavana, kirkossamme kokonaisteemana on pyhä. Tätä aihetta olemme käsitelleet myös kinkereillä. Ajattelen, että yksi ulottuvuus pyhä-aiheessa on myös luomakunnan pyhyyden tunnistaminen ja arvostaminen, pyhyydentaju suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön, viime kädessä Jumalaan, tämän kaiken Luojaan. Pyhyyden taju on rajan tajua, sen rajan, että me olemme luotuja, Luojamme palvelijoita, emme hallitsijoita. Ihmisen ja luonnon pyhyys on heijastusta Luojan pyhyydestä. Pyhää suojaa tietty koskemattomuus. Pyhän taju rajoittaa ahneutta, joka on kuolemansynnin asemasta korotettu ykköshyveeksi. Ahneus tulee ajaa ulos ja palata vanhaan kristilliseen kohtuuden hyveeseen.

Olemme juuri hiihtoloman kynnyksellä. Luin eräästä pyhä-teemaa käsittelevästä kirjasta minua puhutelleen lomanvietto-ohjeen:

Miksi ei jäätäisi kotiin. Sytytetään kynttilään tuli. Luetaan ääneen tai kuunnellaan levyä lattialla. Puhu­taan siitä, mitä nähdään ja kuullaan. Annetaan pään unohtaa. Sydän muistaa kyllä.

Evankeliumi ja saarna laskiaissunnuntaina 14.2.2010: tapahtui matkalla Jerusalemiin

Luuk. 18: 31–43

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: »Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: »Daavidin Poika, armahda minua!» Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: »Mitä haluat minun tekevän sinulle?» Mies vastasi: »Herra, anna minulle näköni.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.» Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Tämän päivän evankeliumissa saamme kuulla aika vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan kuvauksen Jeesuksen ja hänen oppilaidensa matkalta, eikä miltä tahansa matkalta, Jeesus ystävineen on menossa juutalaisille pääsiäisjuhlille Jerusalemiin. Kertomuksessa ollaan saapumassa Jerikoon, eli ollaan jo varsin lähellä määränpäätä.

Matkalla ollessahan meillä on tapana jutella siitä, mitä perille saavuttua onkaan ohjelmassa. Missä syödään, mihin majoitutaan, keitä tavataan. Jeesuskin ottaa melko hätkähdyttävällä tavalla esille Jerusalemin tulevat tapahtumat. Saatamme kuvitella opetuslasten hämmennyksen: eikö tässä nyt oltu menossa ihan vain perinteisen tavan mukaan hyvässä seurassa tutuille juhlille, temppeliin hiljentymään, ystäviä tapaamaan, lopulta syömään hyvin ja nauttimaan. Mutta, niin kuin Jeesus usein, rikkoo hän tälläkin kertaa oppilaittensa tutut ja turvalliset kuviot kertoen omasta järkyttävästä kohtalostaan, joka tietenkin koskettaa koko oppilasjoukkoa.

Näissä hieman sekavissa matkatunnelmissa lähestytään vanhaa Jerikon kaupunkia. Jerikon läheisyydessä parveili tuolloin paljon kerjäläisiä, ja yksi heistä oli kertomuksemme sokea mies. Paikka oli heille otollinen, sillä hurskaat galilealaiset pyhiinvaeltajat kulkivat tätä tietä pitkin Jerusalemiin.

Sokea kerjäläinen ihmetteli äkisti lisääntynyttä kohua ympärillään ja halusi tietää, mitä on tekeillä. Minulle tuo sokean toimintatapa evankeliumissa on kovin tuttu siinä mielessä, että joudun vastaavaan tyyliin usein hälyisissä ja järjestäytymättömissä tilanteissa tiedustelemaan, mitä ympärillä tapahtuu. Miksi yhtäkkiä tällainen melu, kuka oikein tulee? Tuollaiset tilanteet aiheuttavat usein epävarmuutta, etenkin jos haluaisin aktiivisesti päästä juttusille jonkun kanssa, löytää jonkun tungoksen keskeltä.

Siksi ihailen erityisesti kertomuksemme sokeaa. Hän, saatuaan kuulla Jeesuksen, ilmeisesti jo Jerusalemin seudulla mainetta ja kunniaa saavuttaneen opettajan olevan lähellä, alkoi suoraa päätä kutsua häntä armahdusta rukoillen. Eikä hän hellittänyt, vaikka ympärillä olijat yrittivät vaientaa noin rohkeasti, suorastaan hävyttömästi huutavan kerjäläisen.

Erityisesti ennen pääsiäisjuhlan alkua kerjääminen näillä Jerikon seuduilla kannatti taloudellisesti. Kertomuksen sokealla kerjäläisellä oli kuitenkin erikoinen pyyntö: hän ei pyrkinyt saamaan ohi kulkevalta Jeesukselta ja tämän oppilailta rahaa. Hän tahtoi näkönsä takaisin.

Miehen luottamus Jeesuksen mahdollisuuksiin oli suuri. Uskon seuraukset olivat myös suuret. Luukkaan käyttämä kreikan verbi soozoo voidaan kääntää parantumisena tai pelastumisena. Usko aikaansai oikeastaan molemmat. Mies pelastui ja sen välittömänä merkkinä hänen näkökykynsä palautui.

Kun lähestymme Jumalaa, kaipaamme muutosta. Odotamme, että Jumalan rakkauden kosketus voisi vahvistaa meitä, auttaa meitä näkemään selvemmin ja ymmärtämään syvemmin. Olemmehan kaikki toisinaan kovin sokeita.

Kertomuksemme sokea kerjäläinen kaipasi hyvin konkreettista ja suurta muutosta. Hänen aikansa sokean ihmisen mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään olivat hyvin mitättömät. Ei ollut pistekirjoitusta, ei äänikirjoja, ei erityistä taloudellista tukea vamman perusteella, puhumattakaan vaikkapa henkilökohtaisesta avustajasta, oikeudesta taksipalveluihin ja hienoista tietoteknisistä apuvälineistä. Tätä taustaa vasten käy hyvin ymmärrettäväksi hänen kokemuksensa siitä, että ainoa tie parempaan elämään oli parantua vaikeasta vammasta. Hyvin kauniilla tavalla kertomuksessamme tulee esille sokean miehen ilo ja halu toimia ja osallistua. Hänen sanotaan nimittäin lähteneen spontaanisti, sen enempiä miettimättä kulkemaan Jeesuksen mukana.

Tämän päivän vammaisten asema on hyvin toisenlainen. Kun vammainen ihminen elää vuosikausia vammansa kanssa, saa tarvittavaa kuntoutusta sekä lähipiirinsä tukea, vammasta tulee osa hänen positiivista identiteettiään. Kuten eräs vaikeasti cp-vammainen ystäväni asian ilmaisi, Koen, että vammani on osa arvokasta, Jumalan luomaa minuutta.” On toki varmasti myös tästä poikkeavaa ajattelua. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, että suuri osa meistä vammaisista arvostaa itseään juuri sellaisena kuin on. Emme me tule etsimään kirkosta ihmeparanemista, vaan aitoa hyväksyntää – sitä että saisimme toimia Jumalan työssä juuri tällaisina kuin olemme. Itse olen kokenut asian hyvin vahvasti siten, että Jumalan mahdollisuudet käyttää meitä eivät rajoitu meidän inhimillisiin puutteisiimme. Pikemminkin päin vastoin, ehkä juuri siellä, missä on vajavaisuutta, pienuutta ja avuntarvetta, Jumalan siunaus ja rakkaus saa tilaa.

Kirkossa tehdään tänä päivänä paljon töitä sen eteen, että kaikilla seurakuntalaisilla olisi paikkansa seurakunnassa. Kuluvalla viikolla vierailin Kuopiossa kirkko kaikille –vammaistyön symposiumissa. Iloitsin kovasti tavatessani samalla kertaa koolla niin paljon ihmisiä, työntekijöitä ja luottamustoimijoita, jotka kukin omassa tehtävässään toimivat erityisesti saavutettavamman ja esteettömämmän kirkon puolesta.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohtaaminen erään vaikeasti liikuntavammaisen, sähköpyörätuolia käyttävän nuoren miehen kanssa. Häntä huvitti, kun minä kesken yhteisen illan mainitsin ”katsoneeni” juuri kelloa. Kerroin katsomiseen ja näkemiseen liittyvien sanontojen olevan minulle aivan tuiki tavallisia. Hän puolestaan hätkähdytti omaa rajoittunutta ajatteluani vastaamalla, että eräs hänen pyörätuolia käyttävä tuttavansakin aina ”kävelee kotiin”.

On monta erilaista tapaa nähdä, ja erilaisia vaihtoehtoja kävellä paikasta toiseen. Jumalan mahdollisuudet tässä sairauden ja puutteellisuuden maailmassa ovat ihmeelliset. Meidän tehtäväksemme jää raivata Hänelle tilaa toimia ja antautua Hänen käyttöönsä.

Jeesus, parantaessaan sokean kerjäläisen, josta sittemmin tuli yksi hänen matkakumppaneistaan, paljasti omille oppilailleen jälleen jotakin siitä, mitä tuleman piti. Tyhjän haudan pimeydestä oli nouseva ihmeellinen valo, valo joka hämmentää ja hätkähdyttää, mutta samalla vapauttaa, laittaa liikkeelle, vaatii toimimaan. Mekin saamme kulkea rohkeasti, samalla itseämme tutkien kohti pääsiäisen valtavaa valoa.

Jumalan katse kantaa kastettuja

(ilmestynyt Luoteis-Lappi –lehdessä 21.1.2010)

”Sinun kasteesi, oi Mestari

on tehnyt elämäni merkitykselliseksi

olet katsonut syvälle minuun.”

Nämä Risto Kormilaisen runonsäkeet ovat pyörineet mielessäni valmistellessamme Kolarin seurakunnassa vauvakirkkoa. Tämä nimensä mukaisesti erityisesti perheen kaikkein pienimpien ehdoilla suunniteltu kirkkohetki toteutettiin meillä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, joka perinteisesti on kirkkovuodessa omistettu kasteen muistelemiseen. Vauvojen omaan jumalanpalvelukseen olimme kutsuneet erityisesti edellisvuoden aikana ja kuluvan vuoden alussa kastetut pienokaiset perheineen.

Idean liikkeelle laittajana seurakunnastamme on kirkkoneuvostomme jäsen Eeva-Kaisa Tiensuu. Hän esitti ajatuksen kaikkien edellisvuonna seurakuntaamme kastettujen nimien lukemisesta kasteen sunnuntaina, samaan tapaan kuin pyhäinpäivänä luetaan kaikkien edellisen pyhäinpäivän jälkeen tästä ajasta lähteneiden nimet. Raameja ja toteutusideoita vauvakirkolle saimme Lasten Keskuksen julkaisemasta vauvakirkko-materiaalista sekä vastaavaa kirkkohetkeä toteuttaneesta Hakunilan seurakunnasta Vantaalta.

Iloni oli ylitsevuotavainen, kun kirkkomme täyttyi sunnuntaiaamuna perheen pienimmistä vanhempineen, sisaruksineen ja isovanhempineen. Ja mukaan tulivat toki vakituiset kirkkovieraammekin! Tämähän on kuin joulukirkossa, huomasin ajattelevani, paitsi että lasten runsas läsnäolo loi kirkkoon tavalliseen jumalanpalvelukseen verrattuna erityislaatuisen, mielestäni erittäin kiehtovan tunnelman. Tasainen äänten paljous, vilinä ja vilske täyttivät kirkon: Vauvan itkua, isien kotoisaa yskähtelyä, äitien keskinäistä rupattelua, siskon tai veljen kikatusta, mummin lasta rauhoittelevaa jutustelua. Oman mausteensa kirkkohetkeemme toivat myös vauvahelistimet, joilla musisoimme kaikki yhdessä lastenlaulujen ja virsien mukana.

Helistimien lisäksi olimme pyytäneet perheitä tuomaan mukanaan pienokaisensa kastekynttilän. Tuon kasteen valon saattoi kukin halukas käydä sytyttämässä yhteiselle pöydälle kirkkohetken ajaksi, merkiksi Jumalan johdatuksesta ja rukouksen voimasta kastetun ihmisen elämässä. Lopuksi kutsuimme lapset alttarille siunattaviksi. Sain jälleen yllättyä iloisesti, kun myös monet aikuisista, lasten kanssa ja ilman, saapuivat alttarille. Siunaukselle taitaa tässä ajassa olla tilausta.

Kasteessa, kuten pappi ja kirjailija Risto Kormilainen kauniisti ilmaisee, Jumala on katsonut syvälle meihin. Kastetun otsaan ja rintaan on piirretty ristinmerkki, merkiksi elämästä, jossa Jumala tahtoo olla mukana suojellen ja rakastaen. Samaisen merkin piirrämme myös vainajan arkun kanteen. Teemme tämän uskoen siihen, että Jumalan katseen voima, ristinmerkin voima yltää myös tätä ajallista elämäämme syvempiin kerroksiin.

Paljon mahtuu kaikenlaista ihmisen elämään noiden ristinmerkkien välillä. Siellä Jumalan katseen syvä, rakastava kosketus voi olla tuomassa lämpöä ja lohtua niin ilon kuin murheen hetkiin. Toivoisinkin, että me seurakunnasta käsin onnistuisimme tavoittamaan kastamiamme jäseniä myös tasaisesti pitkin elämänmatkaa kastemaljan ääreltä kohti haudan lepoa. Eipä sillä, etteikö Jumalan ihmeellisen läsnäolon ja rakkauden voisi kokea myös kirkon toiminnan ulkopuolella, kuten vaikkapa Lapin puhuttelevassa luonnossa. Seurakunnan perustehtävä on kuitenkin olla läsnä ihmisten elämässä pitäen esillä Jumalan katseen voimaa, joka kastetuille on lahjoitettu. Tuota tehtävää toivoisin voivani toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla omassa työssäni.

”Sinun jalkasi, oi Mestari

ovat tehneet erämaasta keitaan

jossa rohtunein huulin

väsyneet kulkijat saavat

juoda janoonsa, sammumattomaan

sinun elävän vetesi voiman.”

(Risto Kormilainen: Siunauksen aika, 2001)

Hannele Juutinen, seurakuntapastori, Kolarin seurakunta.

Saarna Apostoli Johanneksen päivänä 27.12. Kolarin kirkossa

Valo loistaa pimeydessä

evankeliumi: Joh. 1: 1–14

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä,

ja elämä oli ihmisten valo.

Valo loistaa pimeydessä,

pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Tuli mies, Jumalan lähettämä,

hänen nimensä oli Johannes.

Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta,

jotta kaikki uskoisivat siihen.

Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.

'Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen,

oli tulossa maailmaan.

Maailmassa hän oli,

ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä,

mutta se ei tuntenut häntä.

Hän tuli omaan maailmaansa,

mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.

Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,

hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,

kaikille, jotka uskovat häneen.

He eivät ole syntyneet verestä,

eivät ruumiin halusta,

eivät miehen tahdosta,

vaan Jumalasta.

Sana tuli lihaksi

ja asui meidän keskellämme.

Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,

kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.

Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Päivän evankeliumiteksti toi mieleeni rippileirimuiston muutaman vuoden takaa. Toimin tuolloin rippikouluteologina ItäSuomessa, ja käsittelimme nuorten kanssa Raamatun luomiskertomusta. Yhteisen oppimishetken lopuksi eräs nuori tuli luokseni ja sanoi: kyllä sanalla on sitten ihmeellinen voima, en voi ymmärtää: että Jumala vain aina sanoi mitä tahtoi luoda, ja se tapahtui. Kunpa se käyttäisi meiltä ihmisiltäkin niin kätevästi!

Esitin nuorelleni sitten ajatuksen, että eikö kuitenkin meidän ihmistenkin sanomisilla lopulta ole valtava merkitys. Miten paljon voimme lopulta vaikuttaa ympäristöömme ja toisiin ihmisiin sillä mitä sanomme, miten sanomme tai mitä jätämme sanomatta, milloin ja missä vaikenemme.

Yhdessä pohdimme ihmisen sanankäytön haasteen olevan juuri siinä, että meidän ihmisten on myös usein hyvin vaikea ymmärtää sanomistemme seurauksia. Kuinka joskus loukkaammekaan toista sanoillamme ilman, että sitä todella tarkoitimme? Toisinaan palaute on myös myönteistä. Miten ihanaa on, kun kuulet jonkun kommentoivan: kiitos, olipa kauniisti sanottu, tai ”olipa tuo viisas neuvo, noin minä teenkin. Tuollaista palautetta saadessamme voimme olla hyvillämme: olemme osanneet valita läheistämme lohduttavat tai hänen ajatuksiaan selkiyttäneet, vaikkapa suuren ja vaikean ristiriidan edessä oikeaan toimintaan suuntaavat sanat.

Sanalla ja sanomisella on siis paljon valtaa, ja erityisesti meillä ammatiksemme paljon puhuvilla siksi myös erittäin suuri vastuu. Niin usein mietin ja hiljaa mielessäni rukoilen: kumpa löytäisin ne oikeat sanat. Ja toisaalta, kuinka usein pappikin jää sanoja vaille, aivan hiljaiseksi inhimillisen elämän kolhuja kohdatessaan.

Meidän kaikkien ihmisten oikein sanomisenkyky on rajallinen. Näissä väärinsanomisten tilanteissa tai niinä hetkinä, kun mitään oikeita sanoja ei tunnu löytyvän, mielestäni erittäin lohdullista on se, että turvanamme tämän elämän keskellä on kaikkien sanojen ja sanomisen Herra, kolmiyhteinen Jumala.

Jumala itse on sanonut hyvin paljon. Raamattu on meille kristityille se kirjakokoelma, jonka tekstissä voimme kuulla Jumalamme äänen. Tämän päivän evankeliumiteksti kuvaa hyvin kauniilla tavalla meidän Jumalamme sanan hyvää, uutta luovaa voimaa. ”Sana tuli lihaksi”.

Erään amerikkalaisen hengellisen rockbändin laulussa sanotaan”God is Love, Love is a verb”. Jumala on rakkaus ja rakkaus on tekemistä. Hyvin sanottu mielestäni! Se, että Jumala on rakkaus, merkitsee, että hänen Sanansa myös tuottavat ja saavat aikaan kaikkea hyvää. Ei rippikoululainen suotta ihmetellyt Jumalan sanan voimaa. Luomiskertomuksen mukaan Jumala todella loi sanallaan tämän maailman.

Johanneksen evankeliumin mukaan myös Jeesuksen tulossa maailmaan oli kyse Jumalan sanan valtavasta voimasta: sana tuli lihaksi, sanotaan evankeliumitekstissä. Mitä tämä tarkoittaa?

Jumalalla on ollut ajatus, suunnitelma jo kauan ennen Jeesuksen syntymää, jonkinlainen agenda tämän syntisen, Jumalansa unohtaneen maailman ja sen ihmisten varalle. Johanneksen mukaan tuo Sana, siis sana isolla S-kirjaimella on ollut todella olemassa jo ennen kuin tämä näkyvä maailma luotiin. Meille tuon jonkun olemassaolon ymmärtäminen, ennen tätä kaikkea aineellista, tuntuu hyvin kaukaiselta ja inhimilliselle järjelle tavoittamattomalta.

Mutta samalla ajatus sinänsä on houkutteleva: jossain siellä, maailman historian esihämärässä oli jo jotakin hyvin tärkeää ja kauaskantoista meitä varten: oli Jumala ja Jumalan kanssa tuo ihmeellinen Sana. VT: sananlaskujen kirjassa joista kuulimme tänään 1. lukukappaleessa, puhutaan tästä samasta, jo ennen aikojen alkua Jumalan luona olleesta Sanasta, jota Sananlaskuissa nimitetään esikoiseksi.

Kauniilla tavalla sananlaskuissa kuvataan Jumalan ja hänen Sanansa läheistä, kuin Isän ja tämän lapsen välistä suhdetta:

”Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään,

hänen ilonaan päivät pitkät,

kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.

Jumalan ihmeitä aikaansaava, meidän ihmisten hyväksi tarkoitettu Sana ei jäänyt sinne jonnekin tavoittamattomiin leikkimään. Tapahtui se, mihin jo monet juutalaisten profeetat olivat kirjoituksissaan viitanneet.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Jumala siis syntyi ihmiseksi, itkeväksi, nauravaksi, nälkäiseksi ja janoiseksi, aivan tavalliseksi ihmiseksi. Jeesuksessa Jumala kurkotti niin alas maailmaan kuin vain mahdollista, hämärästä eläinsuojasta, eläinten ruokintakaukalosta hän alkoi tutustumisensa tähän inhimilliseen todellisuuteen.

Eikä Jumala edelleenkään ole meistä kaukana. Tuossa Johanneksen evankeliumitekstissä, jonka luin, on todella monta imperfektiä, siis menneen ajan muotoa. Mutta siellä on yksi, vahva, preesensin, tässä hetkessä läsnäoloa ilmaiseva muoto. Valo loistaa pimeydessä. Minusta tuo lause sisältää todella hienon, yhtäältä realistisen ja samalla toiveikkaan näkökulman.

Me ihmiset elämme monella tapaa pimeydessä, emme siis täällä Lapissa nyt ainoastaan kaamoksen pimeydessä. kullakin meistä on omat elämäämme varjostavat vaikeudet, huolet, pelot, pettymyksemme ja toteutumattomat toiveemme. Mutta samoin kuin tätä vuoden pimeintä aikaa valaisemaan syttyvät tuhannet ja taas tuhannet erilaiset valot, samoin loistaa meidän elämämme pimeydessä Jumalan valo. Tuosta valosta eräs tuttavani kirjoitti minulle kerran näin:

Jumalan valo on kirkas ja paljastava,

mutta tahtoisin sen silti valaisevan,

kaikki pimeät nurkkani.

Ja auttamaan minua näkemään toisella tavalla,

löytämään uudenlaisen toivon.

Jumalan Sana tuli lihaksi Jeesuksessa. Ja Jumalan valo loistaa meidän elämämme pimeyteen. Me emme aina osaa sanoa oikein ja kauniisti. Emmekä useinkaan näe Jumalan valoa omassa pimeydessämme. Mutta sittenkin, Jumalan lihaksi tullut sana, Jeesus Kristus, joulun lapsi, voi luoda uutta siellä, missä me jäämme sanattomiksi. Ja Jumalan valo, joka Betlehemissä syttyi tähtenä tallin ylle, voi valaista sielläkin, missä me näemme pelkkää pimeyttä. Tähän rohkaisen itseäni ja teitä kaikkia luottamaan.