sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Pikkupappi sairastaa

Pitääkö mun aina sairastua tunnustaakseni, että tahti on ollut liian luja? Pitääkö elimistö ja psyyke vetää niin tiukoille, että kehon on kovin ottein pysäytettävä meno? Milloin opin kuuntelemaan itseäni ajoissa?

Näitä mietin nyt, kun viimein maltoin asettua paikoilleni kuulostelemaan flunssan nujertamaa itseäni.

Reilu kuukausi eloa Kolarissa alkaa olla takana. Pikkupapin työtä on aloiteltu mukavissa merkeissä. Kiitos vaan saarnapalautteesta, kovasti pitivät myös seurakuntalaiset siitä! Tosin eräs täällä aiemmin kirkkoherrana toiminut totesi tuosta hyvän palautteen vaarasta, että kun joku seurakuntalainen oli sakastiin papille kiitokset saarnasta vienyt, oli pappi todennut siihen, että sai saman palautteen jo pirulta saarnastuolista. No jaa, minä kuitenkin ajattelen, että liikaa hyvää palautetta ei kuitenkaan ainakaan tässä harvasanaisessa miljöössä saa. Ja sen verran on ainakin minulla uutena työntekijänä haasteita joka päivälle edessä, että tuskin noista kiitoksista ylpistymään pääsee.

Kahteen ekaan viikkoon kuului tuon tulomessuni ja sen jälkeisen tulojuhlan lisäksi aamunavauksia koululla, koulun itsenäisyyspäiväjuhla, yhdet yo-juhlat, ensi kesän ripareiden ja isoskoulutuksen suunnittelua nuoriso-ohjaajan kanssa ja yksin, vauvakirkon suunnittelua lastenohjaajan kanssa, vierailuja vanhustenkerhoissa ym. erilaisissa jouluisissa pippaloissa, yksi nuortenilta, yksi koulun joulukirkko valmisteluineen, kaste keskusteluineen ja valmisteluineen, perehdytyssessioita esimiehen kanssa, satunnaisia kohtaamisia seurakuntalaisten kanssa, kahden lehtitoimittajan haastattelutapaaminen, laulutreenejä kanttorin kanssa, sekalaista tulevien töiden suunnittelua ja kynsien puremista, yksi työntekijäkokous, yksi iltapäivä liikkumistaidonohjausta eikä yhtään vapaapäivää.

Aika hc-aloitus sanoisin. Jollain ehkä hieman sairaalla tavalla nautin haastavasta mutta näin jälkiviisastellen selkeesti liian rankasta alusta. Alkuun minusta kalenteri näytti niin tyhjältä ja ehdin jo iloita, kun saan startata niin rauhallisissa merkeissä. Ja tavallaan olisin saanutkin, jos en ois haalinut esim. noita riparityön juttuja niin paljon alkuun. Toisaalta iloitsen, että ehdin jo avata pään kesän leirien suunnittelun osalta ja pitää isosille yhden koulutussession. Myös ison osan riparilaisia kävin moikkaamassa nuortenillassa.

Kahden tiukan työviikon jälkeen vietin vapaata viikonloppuani aika vähin unin pitkin eteläistä Suomea poukkoillen, toki ystävien seurasta täpöillä nautiskellen ja sydämeen kertynyttä ikävää näin lääkiten. Mutta samalla tosiaan työpäivien jälkeen huonosti nukutuista öistä kertynyt univelka vain kasvoi, ja sitähän ei tunnetusti yhden yön hyvillä unilla eikä edes kahden maksella takaisin! Oli vaan niin sellainen olo kuin joskus pikku tyttönä kun pääsi jonkun kamun luo yöksi, että nyt ei kyllä malta mennä nukkumaan ennen aamua eikä silloinkaan, koska tää elämä on niin ihanaa ja niin katoavaista.

Ja maanantaiaamuna piti rynnistää Hesaan ani varhain: ensin silmäklinikalle odottelemaan kahta erikoislääkäriä tuntikausiksi vain kuullakseen, ettei mitään uutta sarveis- eikä verkkokalvorintamalta. Visus heikko, valontajua hitunen, jokin kalvo leijuu irrallaan, mutta paha sanoo verkkokalvo- ja ultraäänispesialistinkaan että onko se verkkokalvo vai jotain muuta. Että odotellaan ja ihmetellään, seuraava kontrolli maaliskuulle. Te, jotka ette ole seuranneet syyskuussa sarveiskalvon puhkeamisesta käyntiin pärähtäneitä simmuongelmiani, palataan niihin joskus!

Tiistai ja keskiviikko oli atk-koulutusta, harjoiteltiin uuden työläppärin ja pistenäytön kanssa toimimista. Uutta on office2007 ja sen nauhavalikot. No uusi hieno pikkuruinen pistenäyttöni ei Saksasta ole vielä tullut, joten en oikein tuota uutta konetta vielä käyttele vaan mieluummin vanhaa vanhalla näytöllä. Joku voisi sanoa, että tekosyy: toimiihan se vanha näyttö uuden koneen kanssa. Joojoo, mutta uudessa ei vielä toimi kunnolla sähköposti eikä pistetulostuskaan, minkä totesin perjantaina. Täytyy siis paitsi odotella sitä Saksan-lahjaa myös viettää huomenna aikaa Rovaniemen etäatk-tuen kanssa, jotta sen meilin sais toimimaan edes. Ja toki se pisteprinttauskin on tärkeä, jatkuvasti jotakin muistiinpanoja, puheenpätkää tai laulunsanoja tarvii tulostella. Mutta kärsivällisyyttä. Ja myönnetään nyt, ettei mua ihan hirveesti harmita, ettei ihan vielä tartte niiden nauhavalikoiden kanssa toimia. Olempas muutosvastainen ja hidas hyväksymään uusia tietoteknisiä juttuja. Mutta kun tää vanha toimi niin kivasti! Niistä nauhoista ei ole kuin harmia!

No, torstaiaamuna palasin töihin. Silloin jo kurkku ilmoitteli kivulla, että kohta pärähtää se kuukauden jo yskällä itteesä tykö tehnyt, kunnon ressilunssa. Ja sieltähän se sit perjantaiaamuna tupsahti. Ja minä pöljä vielä päätin lähteä töihin. Ja illalla vielä hiihtämäänkin kun siitä oltiin ajat sitten avustajan kanssa sovittu ja niin kovasti teki mieli liikkumaan!

Kivaa oli, ladulla tietty tauti unohtui. Mutta ei se pakkasilma tainnut olla parasta lääkettä.

Eilen sitten jäin kaikista riennoista kotiin ja tänä aamuna sama meininki jatkui. Eilen sentään jaksoin vähän tehdä ensi viikon valmisteluhommia, onneksi, sillä muuten iskis paniikki kaikkien saarnojen ja hartauksien kanssa! Mutta tänään oon ollut aika lailla vaakasuorassa asennossa ja osin myös unten mailla hela dagen. Ja sen kyllä huomaa! Nyt kun ei enää kuumetta tunnu kuten aamulla ja yöllä, ja kun olen tuntikausia nukkunut, duraceloin täällä yötä myöten. No jospa sitä yrittäisi etsiä unta ja huomenna kokeilla taas paluuta terveiden joukkoon. Jouluksi sopivasti töitä ja kotiporukatkin Keski-Suomesta eli Oulusta tulossa jouluvieraiksi. Mukavaa!Pimeydessä syttyy tähti. Miten on sinun tähtesi kanssa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti