Saarna Kolarin kirkossa 6.12.2009

evankeliumi: Matt. 20: 25–28
Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
(muutoin viittaan päivän II lukukappalevaihtoehtoon: Ap. t. 17: 24–30.)


Viime vuosina aina itsenäisyyspäivän lähestyessä olen kovasti pohtinut sitä, mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Olen joutunut kasvokkain sen tosiasian kanssa, että minun suomalaisuuttani, kansallista identiteettiäni ei samalla tavoin määritä sota-aika eikä jälleenrakennusaika niin kuin se määrittää omien vanhempieni ja heidän vanhempiensa sekä heidän isovanhempiensa suhdetta suomalaisuuteen. Vaikka tunnenkin melko perusteellisesti
nuo sota- ja sodanjälkeisen ajan tapahtumat, olen niitä jopa yliopisto-opinnoissa käynyt läpi, en ole kyseistä aikaa omakohtaisesti kokenut. Tämä vaikuttaa väistämättä siihen, että tarkastelutapani itsenäisen Suomen historiaan on muotoutunut hyvin erilaiseksi kuin ehkä monen teistä sota-ajan ja sodan välittömät vaikutukset kokeneista. Tarkastelen noita asioita ajallisen ja kokemuksellisen välimatkan päästä, ehkä kriittisestikin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö minulle suomalaisuus, itsenäinen Suomi ja sen säilyminen olisi henkilökohtaisesti hyvin merkityksellistä. Ajattelen suomalaisuuden merkitystä paitsi poliittisen itsenäisyyden kannalta myös ennen muuta suomalaisen kulttuurin, sen säilymisen, vaalimisen ja tukemisen kannalta. Kulttuuri, ja ennen kaikkea osallistuva ja osallistava kulttuuri tutkitusti lisää meidän ihmisten henkistä hyvinvointia, mikä puolestaan on kaikkien ihmisten, ei vain suomalaisten hyvän elämän peruskulmakivi.

Saimme kuulla hetki sitten pätkän Apostolien teoista. Tuossa tekstikohdassa itsenäisyyden merkitys näyttäytyy kiintoisassa valossa. Paavali kirjoittaa, että Jumala on säätänyt maailman kansoille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.

Paavalin mukaan siis meidänkin maamme ja sen itsenäisyys suhteessa muihin, vapaus elää ja toimia, mahdollisuus päättää omista asioistamme, on todella lahja Jumalalta, Jumalan säätämää. Jumala asettaa meidät näin hyvin vastuulliselle paikalle. Hän on antanut meille lahjan, jota meidän tulee vaalia ja hoitaa.

Erityisen kiintoisa on Paavalin ajatuksen jatko siitä, että Jumala on toiminut näin, siis antanut meille tämän vapaan maan herättääkseen meissä kaipausta ja halua elää yhteydessä itsensä kanssa: jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.

Mitä sitten voisi merkitä Jumalan löytäminen ja elämä yhteydessä hänen kanssaan? Paavali jatkaa tuossa Apostolien tekojen kohdassa: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. ”

Aika tyhjentävällä tavalla hän kuvaa sitä, miten täynnä meidän elämämme ja koko olemisemme itse asiassa on Jumalan vaikutusta. Jumalan jatkuvasta luomistyöstä kumpuaa meidän jokapäiväinen elämämme. Kysymys meille onkin se, haluammeko, rohkenemmeko antaa kunnian sille, jolle se kuuluu? Uskallammeko hyväksyä riippuvuutemme elävästä Jumalasta?

Ehkä tyypillinen, ja sanoisin että hyvin vähässä määrin elävää Jumala-suhdetta rakentava, toimintatapamme on juuri sellainen, josta Paavali tekstissä varoittaa: ”Meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus”. Herkästi haluamme mieltää Jumalamme vain joksikin materian kaltaiseksi tuotteeksi, jota voimme kuluttaa silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta ja kun se muihin kulutustottumuksiimme sopii.

Tänään meiltä siis kysytään,otammeko todesta Jumalan olemassaolon ja vahvan vaikutuksen elämässämme? Suostummeko suhteeseen Hänen kanssaan?

Päivän evankeliumiteksti avaa myös tärkeän ja keskeisen näkökulman siihen, mitä on elämä yhteydessä Jumalan kanssa. Jeesuksen mukaan se on toisten palvelemista. Mutta kuka oikein palveleekaan, ketä ja miten?

Olen suurella innolla seurannut kuluvana syksynä radiosta viikottain lähetettyä suomalaisklassikkoa ”Täällä Pohjantähden alla”. Kyseisessä teoksessa nousee esiin ainakin osan suomalaisista kansallista identiteettiä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vahvasti määrittänyt piirre, herraviha, niin kuin sitä kansanomaisesti kutsutaan. Siinä lienee syvimmiltään ollut kysymys työväestön sosiaalisen ja poliittisen eriarvoisuuden kokemuksista suhteessa ylempiin kansanryhmiin.

Pentinkulman Akselia olisi mitä luultavimmin saattanut miellyttää tämä kuulemamme evankeliumiteksti, jossa Jeesus kääntää palvelemisen arvojärjestyksen aivan ylösalaisin. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija”. Ja tämän tekstin sanomassa olisi varmasti ollut peiliin katsomisen aihetta myös Urjalan paikkakunnan maanomistajilla.

Jeesus haluaa tässä tekstissä selvästi muistuttaa, että johtajat ja hallitsijat ovat itse asiassa mitä suurimmassa määrin toisten palvelijoita. Ja mitä suuremman joukon johtajana on, sitä laajempi ja syvempi on palvelijan vastuu.Tässäpä olisi totisesti haastetta myös meidän maamme vallanpitäjille, joista kaikkien poliittisen toiminnan motiivit eivät viime aikoina ole näyttäytyneet kovinkaan mairittelevassa valossa. Toivottavaa kun olisi, että poliittisen vallankäytön perustavoitteena olisi tämän kansan ja sen hyvinvoinnin palveleminen ja, niin itse ajattelen, yhteisten resurssien jakaminen juuri niille, joilla on kaikkein vähiten.

Ja entäpä me sitten? Keitä me palvelemme? Minä Kolarin seurakunnan uutena pappina toivoisin voivani palvella teitä, hyvä seurakunta, uudessa virassani, parhaalla mahdollisella, teidän elämäänne ja tätä seurakuntaa rakentavalla tavalla. Kaikkiin odotuksiin en tietenkään voi vastata. Mutta haluaisin kovasti olla sellainen pappi, jollaista juuri tämä seurakunta tarvitsee.

Lopuksi haluan nostaa esiin ainakin itselleni hyvin lohdullisen ajatuksen liittyen elämään yhteydessä Jumalan kanssa. Herätin tässä jo aiemmin kysymyksen siitä, kuka oikeastaan palvelee ja ketä? Paavalin mukaan tosiaan kaikki meidän toimintamme, elämisemme ja olemisemme perustuu Jumalan vaikutukseen elämässämme. ”Itse hän antaa meille elämän, hengen ja kaiken muun”. Tämä on yksi kristinuskon mielenkiintoisista jännitteistä: meitä kutsutaan palvelemaan ja rakastamaan, toimimaan toistemme hyväksi, ja samanaikaisesti meidän Kutsujamme itse palveleekin meitä. Hän ei palvele meitä jossakin tyhjiössä, arkemme ulkopuolella, vaan toimii juuri meidän ihmiskäsien kautta.

Tässä kuluvalla viikolla, taisi olla keskiviikkoilta, tulin tosi myöhään töistä kotiin. Kävelyreitti on periaatteessa hyvin tuttu. Olin kuitenkin väsynyt ja ajatuksiini vaipunut, ja niinpä aivan kodin lähistöllä jotenkin käännyin väärään suuntaan ja lopulta suuntavaistoni meni totaalisesti sekaisin. Aikani pyörittyäni seisahdin paikoilleni kuuntelemaan hiljaisen pakkasillan ääniä. Melkein jo mielessäni sadattelin hiljaista maaseutua, jossa ei kukaan koskaan ilta-aikaan ole liikkeellä.

Ja todentotta: sieltä jostakin, vielä matkan päästä erotin talvivaatteiden kahinaa. Sain apua ja oikean suunnan kotiin. Tuossa kohtaa, ajattelen, Jumala tuli itse palvelemaan minua tuon myöhäisen ulkoilijan kautta.

Hiljennymme rukoukseen:
”Rakas, iankaikkinen Jumala, kiitos, että tänään yhä kutsut meitä yhteyteesi. Opeta meitä elämään toinen toisiamme palvellen. Anna rakkautesi valua ja virrata vuolaana meidän arkisten tekojemme lomassa ja niiden kautta. Kiitos, että sinä itse, näin palvelet meitä. Kuolemaasi saakka olet uhrautunut puolestamme. Me jäämme lepäämään sinun rakkaudessasi. Aamen”


Uskontunnustus.