Mikä meidät mykistää, saarna 3. paastonajan sunnuntaina

Luuk. 11: 14–23

Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua, ja kaikki hämmästyivät. Muutamat kuitenkin sanoivat: »Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.»

Toiset taas halusivat panna hänet koetukselle ja vaativat häneltä merkkiä taivaasta. Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä, ja sanoi: »Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, ja talot sortuvat toinen toisensa päälle. Jos nyt Saatana taistelee itseään vastaan, kuinka sen valtakunta voi pysyä koossa? Tehän sanotte, että minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla. Mutta jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne.

Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin. Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.»

Oletko sinä joskus kokenut mykkyyttä jossakin elämäsi tilanteessa? Kyvyttömyyttä kerta kaikkiaan löytää sanoja, puhua yhtään mitään. Millaisia mykistäviä kokemuksia sinulla on? Hyvässä mielessä esimerkiksi luonnonkauneus ja koskettava musiikki tai muu taidekokemus voi mykistää meidät, hiljentää ihmettelemään. Mutta entä silloin, kun mykistymme, vaikka meidän pitäisi puhua, löytää ne oikeat sanat, avata suumme itsemme tai toisen ihmisen puolesta? Ja koemmekin totaalista voimattomuutta tai haluttomuutta avata sanainen arkkumme.

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus paransi erään ilmeisesti syntymästään saakka puhekyvyttömän miehen. Voimme vain kuvitella, kuinka paljon hänellä oli sanottavaa saatuaan puhekykynsä takaisin. Miltä mahtoikaan tuntua pystyä ilmaisemaan puheella itseään kaikkien vaikenemisen vuosien jälkeen?

Jeesuksen aikana monen sairauden syynä pidettiin Pahan Hengen läsnäoloa sairaassa ihmisessä. Usko demonisiin, pahoihin henkiin sairauksien taustalla oli kiistaton. Tänä päivänä tiedämme, ettei kenenkään ihmisen sairautta tai vammaa voi selittää pahan hengen vaikutuksella.

Mutta millaiset asiat meitä mykistävät? Mikä saa minut ja sinut vaikenemaan silloin, kun olisi aika puhua, eikä vain puhua vaan myös toimia? Millaista mykkyyttä ja voimattomuutta Jumala meissä voisi tänään hoitaa ja parantaa?

Viime aikoina olen paljon pohtinut sitä, että talouden ja kulutuksen valta on yksi meidän ajatuksemme ja harkintakykymme sumentavia voimia. Mainokset sanottavat vuolaana virtana meidän halumme ja tarpeemme, kertoen meille, mitä meiltä vielä puuttuu, mitä meidän on kerta kaikkiaan pakko hankkia, mitä ilman emme voi elää laadukasta ja arvokasta elämää. Olemme unohtaneet perinteisen kristillisen kohtuuden ja vähään tyytymisen hyveen. Emme enää saa sanotuksi itsellemme ja läheisillemme: tuota emme tarvitse, noita ilman voimme hyvin elää, tällä vanhalla pärjäämme mainiosti.

Eräs tansanialainen ystäväni kirjoitti minulle kerran: kristinuskon suurin ongelma Suomessa on sen kärsiminen hyvinvoinnista. Minä vihaan nälkää ja köyhyyttä. Mutta se kiinnittää minut kuitenkin lujasti Jumalaan, siihen mikä on tärkeintä elämässäni.

Ajattelen, että kirkonkin yksi keskeisimmistä haasteista tänä päivänä on puhua kohtuullisuuden, vastuullisen kuluttamisen ja sellaisten kestävien elämäntapojen puolesta, jotka säästävät tätä Maapalloa elinkelpoiseksi myös tuleville polville. Tässä kohtaa meitä vaivaa mykkyys ja riivaa paha henki. Massakulutuksen, ympäristöämme kunnioittamattoman elämän sitovat ja vaientavat voimat tulisi voida toden teolla musertaa. Nämä voimat alistavat meitä, ne suuntaavat meidät pois toisen ihmisen arvostamisesta ja rakastamisesta vain itsekkyyteen ja aineellisen hyvän tavoitteluun. Tällaisessa elämässä todella, kuten tansanialainen ystäväni huolestuneena esitti, on myös vaarana, että myös Jumalan rakkaus, joka ei olekaan millään hinnoiteltavissa eikä ostettavissa, menettää täysin merkityksensä elämässämme.

Voimme tänään rukoilla sitä, että Jumala antaisi meille voimia taistella tämän päivän kulutushysteriaa ja epäekologisia elämäntapoja vastaan. Jokainen voi aloittaa työn katsomalla, ei naapuriin, vaan omaan itseensä ja elämäntapoihinsa.

Jokainen voi miettiä, miten voisi omassa elämässään palauttaa ja vapauttaa vaikuttamaan kohtuuden ihanteen, yksinkertaisten elämäntapojen arvostamisen. Mistä kaikesta todella voisimme paastota, jotta luomakunta kestäisi meitä?

Tänä vuonna, ja kolmena seuraavana, kirkossamme kokonaisteemana on pyhä. Tätä aihetta olemme käsitelleet myös kinkereillä. Ajattelen, että yksi ulottuvuus pyhä-aiheessa on myös luomakunnan pyhyyden tunnistaminen ja arvostaminen, pyhyydentaju suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön, viime kädessä Jumalaan, tämän kaiken Luojaan. Pyhyyden taju on rajan tajua, sen rajan, että me olemme luotuja, Luojamme palvelijoita, emme hallitsijoita. Ihmisen ja luonnon pyhyys on heijastusta Luojan pyhyydestä. Pyhää suojaa tietty koskemattomuus. Pyhän taju rajoittaa ahneutta, joka on kuolemansynnin asemasta korotettu ykköshyveeksi. Ahneus tulee ajaa ulos ja palata vanhaan kristilliseen kohtuuden hyveeseen.

Olemme juuri hiihtoloman kynnyksellä. Luin eräästä pyhä-teemaa käsittelevästä kirjasta minua puhutelleen lomanvietto-ohjeen:

Miksi ei jäätäisi kotiin. Sytytetään kynttilään tuli. Luetaan ääneen tai kuunnellaan levyä lattialla. Puhu­taan siitä, mitä nähdään ja kuullaan. Annetaan pään unohtaa. Sydän muistaa kyllä.

Evankeliumi ja saarna laskiaissunnuntaina 14.2.2010: tapahtui matkalla Jerusalemiin

Luuk. 18: 31–43

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: »Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: »Daavidin Poika, armahda minua!» Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: »Mitä haluat minun tekevän sinulle?» Mies vastasi: »Herra, anna minulle näköni.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.» Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Tämän päivän evankeliumissa saamme kuulla aika vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan kuvauksen Jeesuksen ja hänen oppilaidensa matkalta, eikä miltä tahansa matkalta, Jeesus ystävineen on menossa juutalaisille pääsiäisjuhlille Jerusalemiin. Kertomuksessa ollaan saapumassa Jerikoon, eli ollaan jo varsin lähellä määränpäätä.

Matkalla ollessahan meillä on tapana jutella siitä, mitä perille saavuttua onkaan ohjelmassa. Missä syödään, mihin majoitutaan, keitä tavataan. Jeesuskin ottaa melko hätkähdyttävällä tavalla esille Jerusalemin tulevat tapahtumat. Saatamme kuvitella opetuslasten hämmennyksen: eikö tässä nyt oltu menossa ihan vain perinteisen tavan mukaan hyvässä seurassa tutuille juhlille, temppeliin hiljentymään, ystäviä tapaamaan, lopulta syömään hyvin ja nauttimaan. Mutta, niin kuin Jeesus usein, rikkoo hän tälläkin kertaa oppilaittensa tutut ja turvalliset kuviot kertoen omasta järkyttävästä kohtalostaan, joka tietenkin koskettaa koko oppilasjoukkoa.

Näissä hieman sekavissa matkatunnelmissa lähestytään vanhaa Jerikon kaupunkia. Jerikon läheisyydessä parveili tuolloin paljon kerjäläisiä, ja yksi heistä oli kertomuksemme sokea mies. Paikka oli heille otollinen, sillä hurskaat galilealaiset pyhiinvaeltajat kulkivat tätä tietä pitkin Jerusalemiin.

Sokea kerjäläinen ihmetteli äkisti lisääntynyttä kohua ympärillään ja halusi tietää, mitä on tekeillä. Minulle tuo sokean toimintatapa evankeliumissa on kovin tuttu siinä mielessä, että joudun vastaavaan tyyliin usein hälyisissä ja järjestäytymättömissä tilanteissa tiedustelemaan, mitä ympärillä tapahtuu. Miksi yhtäkkiä tällainen melu, kuka oikein tulee? Tuollaiset tilanteet aiheuttavat usein epävarmuutta, etenkin jos haluaisin aktiivisesti päästä juttusille jonkun kanssa, löytää jonkun tungoksen keskeltä.

Siksi ihailen erityisesti kertomuksemme sokeaa. Hän, saatuaan kuulla Jeesuksen, ilmeisesti jo Jerusalemin seudulla mainetta ja kunniaa saavuttaneen opettajan olevan lähellä, alkoi suoraa päätä kutsua häntä armahdusta rukoillen. Eikä hän hellittänyt, vaikka ympärillä olijat yrittivät vaientaa noin rohkeasti, suorastaan hävyttömästi huutavan kerjäläisen.

Erityisesti ennen pääsiäisjuhlan alkua kerjääminen näillä Jerikon seuduilla kannatti taloudellisesti. Kertomuksen sokealla kerjäläisellä oli kuitenkin erikoinen pyyntö: hän ei pyrkinyt saamaan ohi kulkevalta Jeesukselta ja tämän oppilailta rahaa. Hän tahtoi näkönsä takaisin.

Miehen luottamus Jeesuksen mahdollisuuksiin oli suuri. Uskon seuraukset olivat myös suuret. Luukkaan käyttämä kreikan verbi soozoo voidaan kääntää parantumisena tai pelastumisena. Usko aikaansai oikeastaan molemmat. Mies pelastui ja sen välittömänä merkkinä hänen näkökykynsä palautui.

Kun lähestymme Jumalaa, kaipaamme muutosta. Odotamme, että Jumalan rakkauden kosketus voisi vahvistaa meitä, auttaa meitä näkemään selvemmin ja ymmärtämään syvemmin. Olemmehan kaikki toisinaan kovin sokeita.

Kertomuksemme sokea kerjäläinen kaipasi hyvin konkreettista ja suurta muutosta. Hänen aikansa sokean ihmisen mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään olivat hyvin mitättömät. Ei ollut pistekirjoitusta, ei äänikirjoja, ei erityistä taloudellista tukea vamman perusteella, puhumattakaan vaikkapa henkilökohtaisesta avustajasta, oikeudesta taksipalveluihin ja hienoista tietoteknisistä apuvälineistä. Tätä taustaa vasten käy hyvin ymmärrettäväksi hänen kokemuksensa siitä, että ainoa tie parempaan elämään oli parantua vaikeasta vammasta. Hyvin kauniilla tavalla kertomuksessamme tulee esille sokean miehen ilo ja halu toimia ja osallistua. Hänen sanotaan nimittäin lähteneen spontaanisti, sen enempiä miettimättä kulkemaan Jeesuksen mukana.

Tämän päivän vammaisten asema on hyvin toisenlainen. Kun vammainen ihminen elää vuosikausia vammansa kanssa, saa tarvittavaa kuntoutusta sekä lähipiirinsä tukea, vammasta tulee osa hänen positiivista identiteettiään. Kuten eräs vaikeasti cp-vammainen ystäväni asian ilmaisi, Koen, että vammani on osa arvokasta, Jumalan luomaa minuutta.” On toki varmasti myös tästä poikkeavaa ajattelua. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, että suuri osa meistä vammaisista arvostaa itseään juuri sellaisena kuin on. Emme me tule etsimään kirkosta ihmeparanemista, vaan aitoa hyväksyntää – sitä että saisimme toimia Jumalan työssä juuri tällaisina kuin olemme. Itse olen kokenut asian hyvin vahvasti siten, että Jumalan mahdollisuudet käyttää meitä eivät rajoitu meidän inhimillisiin puutteisiimme. Pikemminkin päin vastoin, ehkä juuri siellä, missä on vajavaisuutta, pienuutta ja avuntarvetta, Jumalan siunaus ja rakkaus saa tilaa.

Kirkossa tehdään tänä päivänä paljon töitä sen eteen, että kaikilla seurakuntalaisilla olisi paikkansa seurakunnassa. Kuluvalla viikolla vierailin Kuopiossa kirkko kaikille –vammaistyön symposiumissa. Iloitsin kovasti tavatessani samalla kertaa koolla niin paljon ihmisiä, työntekijöitä ja luottamustoimijoita, jotka kukin omassa tehtävässään toimivat erityisesti saavutettavamman ja esteettömämmän kirkon puolesta.

Minulle jäi erityisesti mieleen kohtaaminen erään vaikeasti liikuntavammaisen, sähköpyörätuolia käyttävän nuoren miehen kanssa. Häntä huvitti, kun minä kesken yhteisen illan mainitsin ”katsoneeni” juuri kelloa. Kerroin katsomiseen ja näkemiseen liittyvien sanontojen olevan minulle aivan tuiki tavallisia. Hän puolestaan hätkähdytti omaa rajoittunutta ajatteluani vastaamalla, että eräs hänen pyörätuolia käyttävä tuttavansakin aina ”kävelee kotiin”.

On monta erilaista tapaa nähdä, ja erilaisia vaihtoehtoja kävellä paikasta toiseen. Jumalan mahdollisuudet tässä sairauden ja puutteellisuuden maailmassa ovat ihmeelliset. Meidän tehtäväksemme jää raivata Hänelle tilaa toimia ja antautua Hänen käyttöönsä.

Jeesus, parantaessaan sokean kerjäläisen, josta sittemmin tuli yksi hänen matkakumppaneistaan, paljasti omille oppilailleen jälleen jotakin siitä, mitä tuleman piti. Tyhjän haudan pimeydestä oli nouseva ihmeellinen valo, valo joka hämmentää ja hätkähdyttää, mutta samalla vapauttaa, laittaa liikkeelle, vaatii toimimaan. Mekin saamme kulkea rohkeasti, samalla itseämme tutkien kohti pääsiäisen valtavaa valoa.

Jumalan katse kantaa kastettuja

(ilmestynyt Luoteis-Lappi –lehdessä 21.1.2010)

”Sinun kasteesi, oi Mestari

on tehnyt elämäni merkitykselliseksi

olet katsonut syvälle minuun.”

Nämä Risto Kormilaisen runonsäkeet ovat pyörineet mielessäni valmistellessamme Kolarin seurakunnassa vauvakirkkoa. Tämä nimensä mukaisesti erityisesti perheen kaikkein pienimpien ehdoilla suunniteltu kirkkohetki toteutettiin meillä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, joka perinteisesti on kirkkovuodessa omistettu kasteen muistelemiseen. Vauvojen omaan jumalanpalvelukseen olimme kutsuneet erityisesti edellisvuoden aikana ja kuluvan vuoden alussa kastetut pienokaiset perheineen.

Idean liikkeelle laittajana seurakunnastamme on kirkkoneuvostomme jäsen Eeva-Kaisa Tiensuu. Hän esitti ajatuksen kaikkien edellisvuonna seurakuntaamme kastettujen nimien lukemisesta kasteen sunnuntaina, samaan tapaan kuin pyhäinpäivänä luetaan kaikkien edellisen pyhäinpäivän jälkeen tästä ajasta lähteneiden nimet. Raameja ja toteutusideoita vauvakirkolle saimme Lasten Keskuksen julkaisemasta vauvakirkko-materiaalista sekä vastaavaa kirkkohetkeä toteuttaneesta Hakunilan seurakunnasta Vantaalta.

Iloni oli ylitsevuotavainen, kun kirkkomme täyttyi sunnuntaiaamuna perheen pienimmistä vanhempineen, sisaruksineen ja isovanhempineen. Ja mukaan tulivat toki vakituiset kirkkovieraammekin! Tämähän on kuin joulukirkossa, huomasin ajattelevani, paitsi että lasten runsas läsnäolo loi kirkkoon tavalliseen jumalanpalvelukseen verrattuna erityislaatuisen, mielestäni erittäin kiehtovan tunnelman. Tasainen äänten paljous, vilinä ja vilske täyttivät kirkon: Vauvan itkua, isien kotoisaa yskähtelyä, äitien keskinäistä rupattelua, siskon tai veljen kikatusta, mummin lasta rauhoittelevaa jutustelua. Oman mausteensa kirkkohetkeemme toivat myös vauvahelistimet, joilla musisoimme kaikki yhdessä lastenlaulujen ja virsien mukana.

Helistimien lisäksi olimme pyytäneet perheitä tuomaan mukanaan pienokaisensa kastekynttilän. Tuon kasteen valon saattoi kukin halukas käydä sytyttämässä yhteiselle pöydälle kirkkohetken ajaksi, merkiksi Jumalan johdatuksesta ja rukouksen voimasta kastetun ihmisen elämässä. Lopuksi kutsuimme lapset alttarille siunattaviksi. Sain jälleen yllättyä iloisesti, kun myös monet aikuisista, lasten kanssa ja ilman, saapuivat alttarille. Siunaukselle taitaa tässä ajassa olla tilausta.

Kasteessa, kuten pappi ja kirjailija Risto Kormilainen kauniisti ilmaisee, Jumala on katsonut syvälle meihin. Kastetun otsaan ja rintaan on piirretty ristinmerkki, merkiksi elämästä, jossa Jumala tahtoo olla mukana suojellen ja rakastaen. Samaisen merkin piirrämme myös vainajan arkun kanteen. Teemme tämän uskoen siihen, että Jumalan katseen voima, ristinmerkin voima yltää myös tätä ajallista elämäämme syvempiin kerroksiin.

Paljon mahtuu kaikenlaista ihmisen elämään noiden ristinmerkkien välillä. Siellä Jumalan katseen syvä, rakastava kosketus voi olla tuomassa lämpöä ja lohtua niin ilon kuin murheen hetkiin. Toivoisinkin, että me seurakunnasta käsin onnistuisimme tavoittamaan kastamiamme jäseniä myös tasaisesti pitkin elämänmatkaa kastemaljan ääreltä kohti haudan lepoa. Eipä sillä, etteikö Jumalan ihmeellisen läsnäolon ja rakkauden voisi kokea myös kirkon toiminnan ulkopuolella, kuten vaikkapa Lapin puhuttelevassa luonnossa. Seurakunnan perustehtävä on kuitenkin olla läsnä ihmisten elämässä pitäen esillä Jumalan katseen voimaa, joka kastetuille on lahjoitettu. Tuota tehtävää toivoisin voivani toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla omassa työssäni.

”Sinun jalkasi, oi Mestari

ovat tehneet erämaasta keitaan

jossa rohtunein huulin

väsyneet kulkijat saavat

juoda janoonsa, sammumattomaan

sinun elävän vetesi voiman.”

(Risto Kormilainen: Siunauksen aika, 2001)

Hannele Juutinen, seurakuntapastori, Kolarin seurakunta.

Saarna Apostoli Johanneksen päivänä 27.12. Kolarin kirkossa

Valo loistaa pimeydessä

evankeliumi: Joh. 1: 1–14

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä,

ja elämä oli ihmisten valo.

Valo loistaa pimeydessä,

pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.

Tuli mies, Jumalan lähettämä,

hänen nimensä oli Johannes.

Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta,

jotta kaikki uskoisivat siihen.

Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.

'Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen,

oli tulossa maailmaan.

Maailmassa hän oli,

ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä,

mutta se ei tuntenut häntä.

Hän tuli omaan maailmaansa,

mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.

Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan,

hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi,

kaikille, jotka uskovat häneen.

He eivät ole syntyneet verestä,

eivät ruumiin halusta,

eivät miehen tahdosta,

vaan Jumalasta.

Sana tuli lihaksi

ja asui meidän keskellämme.

Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,

kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.

Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Päivän evankeliumiteksti toi mieleeni rippileirimuiston muutaman vuoden takaa. Toimin tuolloin rippikouluteologina ItäSuomessa, ja käsittelimme nuorten kanssa Raamatun luomiskertomusta. Yhteisen oppimishetken lopuksi eräs nuori tuli luokseni ja sanoi: kyllä sanalla on sitten ihmeellinen voima, en voi ymmärtää: että Jumala vain aina sanoi mitä tahtoi luoda, ja se tapahtui. Kunpa se käyttäisi meiltä ihmisiltäkin niin kätevästi!

Esitin nuorelleni sitten ajatuksen, että eikö kuitenkin meidän ihmistenkin sanomisilla lopulta ole valtava merkitys. Miten paljon voimme lopulta vaikuttaa ympäristöömme ja toisiin ihmisiin sillä mitä sanomme, miten sanomme tai mitä jätämme sanomatta, milloin ja missä vaikenemme.

Yhdessä pohdimme ihmisen sanankäytön haasteen olevan juuri siinä, että meidän ihmisten on myös usein hyvin vaikea ymmärtää sanomistemme seurauksia. Kuinka joskus loukkaammekaan toista sanoillamme ilman, että sitä todella tarkoitimme? Toisinaan palaute on myös myönteistä. Miten ihanaa on, kun kuulet jonkun kommentoivan: kiitos, olipa kauniisti sanottu, tai ”olipa tuo viisas neuvo, noin minä teenkin. Tuollaista palautetta saadessamme voimme olla hyvillämme: olemme osanneet valita läheistämme lohduttavat tai hänen ajatuksiaan selkiyttäneet, vaikkapa suuren ja vaikean ristiriidan edessä oikeaan toimintaan suuntaavat sanat.

Sanalla ja sanomisella on siis paljon valtaa, ja erityisesti meillä ammatiksemme paljon puhuvilla siksi myös erittäin suuri vastuu. Niin usein mietin ja hiljaa mielessäni rukoilen: kumpa löytäisin ne oikeat sanat. Ja toisaalta, kuinka usein pappikin jää sanoja vaille, aivan hiljaiseksi inhimillisen elämän kolhuja kohdatessaan.

Meidän kaikkien ihmisten oikein sanomisenkyky on rajallinen. Näissä väärinsanomisten tilanteissa tai niinä hetkinä, kun mitään oikeita sanoja ei tunnu löytyvän, mielestäni erittäin lohdullista on se, että turvanamme tämän elämän keskellä on kaikkien sanojen ja sanomisen Herra, kolmiyhteinen Jumala.

Jumala itse on sanonut hyvin paljon. Raamattu on meille kristityille se kirjakokoelma, jonka tekstissä voimme kuulla Jumalamme äänen. Tämän päivän evankeliumiteksti kuvaa hyvin kauniilla tavalla meidän Jumalamme sanan hyvää, uutta luovaa voimaa. ”Sana tuli lihaksi”.

Erään amerikkalaisen hengellisen rockbändin laulussa sanotaan”God is Love, Love is a verb”. Jumala on rakkaus ja rakkaus on tekemistä. Hyvin sanottu mielestäni! Se, että Jumala on rakkaus, merkitsee, että hänen Sanansa myös tuottavat ja saavat aikaan kaikkea hyvää. Ei rippikoululainen suotta ihmetellyt Jumalan sanan voimaa. Luomiskertomuksen mukaan Jumala todella loi sanallaan tämän maailman.

Johanneksen evankeliumin mukaan myös Jeesuksen tulossa maailmaan oli kyse Jumalan sanan valtavasta voimasta: sana tuli lihaksi, sanotaan evankeliumitekstissä. Mitä tämä tarkoittaa?

Jumalalla on ollut ajatus, suunnitelma jo kauan ennen Jeesuksen syntymää, jonkinlainen agenda tämän syntisen, Jumalansa unohtaneen maailman ja sen ihmisten varalle. Johanneksen mukaan tuo Sana, siis sana isolla S-kirjaimella on ollut todella olemassa jo ennen kuin tämä näkyvä maailma luotiin. Meille tuon jonkun olemassaolon ymmärtäminen, ennen tätä kaikkea aineellista, tuntuu hyvin kaukaiselta ja inhimilliselle järjelle tavoittamattomalta.

Mutta samalla ajatus sinänsä on houkutteleva: jossain siellä, maailman historian esihämärässä oli jo jotakin hyvin tärkeää ja kauaskantoista meitä varten: oli Jumala ja Jumalan kanssa tuo ihmeellinen Sana. VT: sananlaskujen kirjassa joista kuulimme tänään 1. lukukappaleessa, puhutaan tästä samasta, jo ennen aikojen alkua Jumalan luona olleesta Sanasta, jota Sananlaskuissa nimitetään esikoiseksi.

Kauniilla tavalla sananlaskuissa kuvataan Jumalan ja hänen Sanansa läheistä, kuin Isän ja tämän lapsen välistä suhdetta:

”Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään,

hänen ilonaan päivät pitkät,

kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.

Jumalan ihmeitä aikaansaava, meidän ihmisten hyväksi tarkoitettu Sana ei jäänyt sinne jonnekin tavoittamattomiin leikkimään. Tapahtui se, mihin jo monet juutalaisten profeetat olivat kirjoituksissaan viitanneet.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Jumala siis syntyi ihmiseksi, itkeväksi, nauravaksi, nälkäiseksi ja janoiseksi, aivan tavalliseksi ihmiseksi. Jeesuksessa Jumala kurkotti niin alas maailmaan kuin vain mahdollista, hämärästä eläinsuojasta, eläinten ruokintakaukalosta hän alkoi tutustumisensa tähän inhimilliseen todellisuuteen.

Eikä Jumala edelleenkään ole meistä kaukana. Tuossa Johanneksen evankeliumitekstissä, jonka luin, on todella monta imperfektiä, siis menneen ajan muotoa. Mutta siellä on yksi, vahva, preesensin, tässä hetkessä läsnäoloa ilmaiseva muoto. Valo loistaa pimeydessä. Minusta tuo lause sisältää todella hienon, yhtäältä realistisen ja samalla toiveikkaan näkökulman.

Me ihmiset elämme monella tapaa pimeydessä, emme siis täällä Lapissa nyt ainoastaan kaamoksen pimeydessä. kullakin meistä on omat elämäämme varjostavat vaikeudet, huolet, pelot, pettymyksemme ja toteutumattomat toiveemme. Mutta samoin kuin tätä vuoden pimeintä aikaa valaisemaan syttyvät tuhannet ja taas tuhannet erilaiset valot, samoin loistaa meidän elämämme pimeydessä Jumalan valo. Tuosta valosta eräs tuttavani kirjoitti minulle kerran näin:

Jumalan valo on kirkas ja paljastava,

mutta tahtoisin sen silti valaisevan,

kaikki pimeät nurkkani.

Ja auttamaan minua näkemään toisella tavalla,

löytämään uudenlaisen toivon.

Jumalan Sana tuli lihaksi Jeesuksessa. Ja Jumalan valo loistaa meidän elämämme pimeyteen. Me emme aina osaa sanoa oikein ja kauniisti. Emmekä useinkaan näe Jumalan valoa omassa pimeydessämme. Mutta sittenkin, Jumalan lihaksi tullut sana, Jeesus Kristus, joulun lapsi, voi luoda uutta siellä, missä me jäämme sanattomiksi. Ja Jumalan valo, joka Betlehemissä syttyi tähtenä tallin ylle, voi valaista sielläkin, missä me näemme pelkkää pimeyttä. Tähän rohkaisen itseäni ja teitä kaikkia luottamaan.

Jouluaamun saarna Kolarin ja Sieppijärven kirkossa 25.12.2009: Paimenten ikävä

Evankeliumi

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.

Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille:

"Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus\, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä."

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

(laulamme virrestä 21:10)

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

(Sain tähän saarnaani punaisen langan pikku papille niin kovin rakkaaksi inspislähteeksi jo muotoutuneesta Crux-lehdestä ja sen tekstin ääressä –palstalta, jossa Pauliina Kainulainen upeasti johdatteli tähän kaipaus-teemaan!)

Joulu on odotuksen ja kaipauksen aikaa. Kussakin meistä joulun lähestyminen herättää erilaisia odotuksia. Haluaisimme oman joulumme sisältävän niitä tuttuja, usein perinteistä kumpuavia, joka vuosi toistuvia asioita: vasta paistetun piparintuoksua, joululahjahankintoja, jäälyhtyjen rakentamista, kauneimpia joululauluja.

Mitä oikeastaan kätkeytyykään noiden odotustemme taakse? Onko näiden kaikkien ihanien asioiden odottamisessa kyse kaipuusta kohti jotakin suurempaa, jotakin ikuista ja katoamatonta?

Juuri lukemassani jouluevankeliumissakin eletään odotuksen ja kaipuun hetkiä. Viimeisillään raskaana oleva nuori Maria taisi kaivata jo päästä lepoon Betlehemiin suuntautuvan välttämättömän matkan rasituksista. Ja varmasti Marian suurimmat odotukset kohdistuivat hänen kohdussaan kasvavaan pieneen ihmiseen: mitä jos synnytys alkaisi kesken matkan, miten hän pystyisi tarjoamaan suojaa pienokaiselle.

Joosefkin varmaankin toivoi veroasioiden hoitamisen olevan pian ohitse voidakseen tarjota kihlatulleen suojaisan ja rauhaisan ympäristön lapsen syntymään valmistautumiselle.

Entä mitä mahtoivat kaivata paimenet, Betlehemin yötyöläiset kedon pimeydessä? Eikö sentään pitkän yön päättymistä, ruokaa, lepoa ja suojaa niin itselleen kuin eläimille?

Entä mihin kohdistuivat enkelin odotukset? Hänellä oli ainakin tärkeä viesti vietävänä maan asukkaille. Tuon tehtävän täyttäminen poltteli varmasti enkelin mieltä.

Millaista joulua sinä olet odottanut? Mitä sinä tänä jouluna kaipaat? Uskon, että monen ihmisen joulun odotuksessa on jotakin samankaltaista kuin Betlehemin paimenten. Kaipaamme sitä, että työ ja suorittaminen hetkeksi lakkaisi, että voisimme katsoa toista ihmistä silmiin, saaden vastaamme hyväksyvän, rakastavan katseen.

Arkikiireestä hellittäminen, tahdin hiljentäminen ja paikoilleen asettuminen joulun kunniaksi, voi toki nostaa pintaan myös yksinäisyyden ja osattomuuden tunteita, etenkin, jos vastassa ei olekaan kenenkään läheisen hyväksyviä kasvoja. Valitettavasti niin monen suomalaisen joulua varjostaa tuo toisen ihmisen välittävää läsnäoloa etsivä kaipuu. Aika, jossa elämme, näyttää tuottavan kaiken aineellisen kasvun rinnalla koko ajan yhä enemmän yksinäisiä, unohdettuja sydämiä.

Jos saamme kohdata jonkun läheisen rakkauden tänä jouluna, silloin täyttyy oikeastaan suurempi kaipuu. Ajattelen, että kaipuumme toisen ihmisen yhteyteen on oikeastaan kaipuun kaikua suuremmasta, jostain hyvin perustavanlaatuisesta kaipuusta, kaipuusta Jumalan yhteyteen. Syvimmiltään kaipaamme tulla Jumalamme, Luojamme ja Lunastajamme löytämiksi, hyväksymiksi ja rakastamiksi.

Kaipuu on jännittävä asia. Pauliina Kainulainen kirjoittaa Crux-lehdessä hienosti ja osuvasti sen olemuksesta: Se on yhtä aikaa suloinen ja tuskallinen tunne. Se on jo jossain mielessä yhteyttä kaipauksen kohteeseen, mutta yhtä aikaa haavoittavaa tietoisuutta etäisyydestä.

Kun kaipaamme, toista ihmistä, Jumalaa, aavistamme jo jotakin hyvin todellista kaipuumme kohteesta, ja samalla etsimme sitä, kurkotamme sitä kohti.

Havahdun taas Betlehemin todellisuuteen. Juuri tähän kaipuuseenhan jouluevankeliumi vastaa. Jumala itse syntyi matkan rasituksista uupuneiden, velvollisuuksiinsa väsyneiden, köyhien ihmisten yöhön. Hän syntyi juuri siksi, että tuosta yöstä, ei vain Joosefin ja Marian yöstä, vaan koko maailman, ja kaikkien sen ihmisten väsymyksen yöstä nousisi uusi kirkas tähti merkiksi siitä, että kerran särkynyt yhteys ihmisten ja Jumalan välillä on rakennettu uudelleen.

Kaksi tuhatta vuotta sitten Betlehemissä jouluna koettiin oikeastaan melkoinen tunteiden kirjo. Enkelin tuoma viesti sai ensin pelon jähmettämät paimenet innostumaan ja lähtemään liikkeelle.”Nyt Betlehemiin!” heidän sanotaan hihkuneen toisilleen.

Pelosta ja hämmennyksestä, väsymyksestä ja kaipauksesta kuljettiin paimenten iloon ja ihmetykseen, Marian mietiskelevään hiljentymiseen ja ymmärtävään uskoon.

Niin täyttyi kaipaus Betlehemissä. Paimenten sydämet täyttävä ilo, Marian hiljentyvä, kiitollinen mieli, tähdistä kirkkain eläinsuojan yllä.

Täällä soivat kaipuuta kauneimmat joululaulut hiljaisessa talvimaisemassa. Voimme rukoilla, etsiä yhteyttä ihmiseksi tulleeseen Vapahtajaamme: rakas Jumala, täytä sinä kerran meidänkin kaipuumme. Aamen.

Pikkupapin sairauskertomus vol II

Olo oli aamulla tosi kurja: yskin keuhkoni pihalle – yskää, niistän nenäni verille –nuhaa ja tulostan litroittain jenkkipurkkapaksua limaa paperitolkulla. Eikun soitto työterveyshoitajalle. Elämäni nopein julkisen puolen palvelu: ”Pääsetkö heti tulemaan, niin otetaan tulehdusarvot ja sitten lääkäri ottaa vastaan?” Jo vain minä pääsin. Eläkkeellä olevan enkelidiakoni T:n kyyditsemänä olin vartissa vastaanotolla.

Lopputulemana kätösessä komeili kolme reseptiä: antibiootit, yskänlääkekuuri ja vielä jokin astmaattisiin oireisiin tarkoitettu, hengitysteitä rauhoittava suihke sekä vielä viiden päivän saikkutodistus. Lääkäri vielä nätisti painotti, että ”aiemminkin toki saa mennä töihin ja että tässä ajassa kyllä pitäs parantua”. Joopajoo.

Nieluviljelyn kautta painuimme apteekkiin, kauppaan ja kotiin.

Kotona soitin esimiehelle ja valitellen delegoin huomisen menot hänen hoidettavakseen: hyvää vapaapäivää vaan, siis olisin toivottanut, jos hällä vielä huomenna sellainen ois ollut. Seuraavaksi tajuntaan iski kysymys: miten pidän tämän sairausloman, kun valmisteltavana olisivat vähintäänkin viikonlopun kaksi jumalanpalvelusta, joita ainoana pappina toimitan? Kukas ne saarnat pikkupapille laatisi? Vai menisinkö pokkana saarnastuoliin ja toteaisin, että terve rakas seurakunta: tulin tuossa juuri sairauslomalta. Mietittäiskös yhdessä vähän tätä päivän evankeliumia, haluaisko Pekka vaikka sieltä takaa kertoa, mitä ajatuksia tää teksti niinku herätti…

Joku isopappi vois kaivaa saarnan vuodelta 95, muokata sitä hieman ja pitää sen, virret vanhasta muistista kohdilleen, ripit ja esirukoukset kuten aina ja siinä se. Mutta mulle tää on kaikki niin uutta. Ei siis pelkät saarnanteot vaan hela liturgia. Ei se mulla hetkessä tapahdu tommoinen messun suunnittelu. En siis halua heittäytyä miksikään marttyyriksi, tää vaan on tätä sairastavan pikkupapin roplematiikkiä.

No niin. Eka sairauslomapäivä takana ja perjantain sanajumalanpalvelus aika kivasti suunniteltuna. Huomenna isken kynteni sunnuntain messuun ja keskiviikkona sit uskaltaudun jo pakkaseen sen verta, että käyn pisteprinttailemassa synopsikset ulos virastolla.Keskiviikko tosin olisi mun virallinen vapaapäivä. Jospa torstai sitten aikuisten oikeasti olisi sitä!

On se sentään hyvä, että vaikka tämä ajatustyötä kysyykin, fyysinen puoli lepää samalla. Sikäli siis sairastan ja lomailen kunnolla, etten hyppää erilaisissa tilaisuuksissa, rasita ääntäni puhumalla ja juoksentele pakkasessa. Mutta saa tässä silti monena olla, siis tämän päivän supertehokas työntekijähän toipuu sairaudestaan tulevia haasteita varten tehden samalla töitä pois alta.

Pikkupappi sairastaa

Pitääkö mun aina sairastua tunnustaakseni, että tahti on ollut liian luja? Pitääkö elimistö ja psyyke vetää niin tiukoille, että kehon on kovin ottein pysäytettävä meno? Milloin opin kuuntelemaan itseäni ajoissa?

Näitä mietin nyt, kun viimein maltoin asettua paikoilleni kuulostelemaan flunssan nujertamaa itseäni.

Reilu kuukausi eloa Kolarissa alkaa olla takana. Pikkupapin työtä on aloiteltu mukavissa merkeissä. Kiitos vaan saarnapalautteesta, kovasti pitivät myös seurakuntalaiset siitä! Tosin eräs täällä aiemmin kirkkoherrana toiminut totesi tuosta hyvän palautteen vaarasta, että kun joku seurakuntalainen oli sakastiin papille kiitokset saarnasta vienyt, oli pappi todennut siihen, että sai saman palautteen jo pirulta saarnastuolista. No jaa, minä kuitenkin ajattelen, että liikaa hyvää palautetta ei kuitenkaan ainakaan tässä harvasanaisessa miljöössä saa. Ja sen verran on ainakin minulla uutena työntekijänä haasteita joka päivälle edessä, että tuskin noista kiitoksista ylpistymään pääsee.

Kahteen ekaan viikkoon kuului tuon tulomessuni ja sen jälkeisen tulojuhlan lisäksi aamunavauksia koululla, koulun itsenäisyyspäiväjuhla, yhdet yo-juhlat, ensi kesän ripareiden ja isoskoulutuksen suunnittelua nuoriso-ohjaajan kanssa ja yksin, vauvakirkon suunnittelua lastenohjaajan kanssa, vierailuja vanhustenkerhoissa ym. erilaisissa jouluisissa pippaloissa, yksi nuortenilta, yksi koulun joulukirkko valmisteluineen, kaste keskusteluineen ja valmisteluineen, perehdytyssessioita esimiehen kanssa, satunnaisia kohtaamisia seurakuntalaisten kanssa, kahden lehtitoimittajan haastattelutapaaminen, laulutreenejä kanttorin kanssa, sekalaista tulevien töiden suunnittelua ja kynsien puremista, yksi työntekijäkokous, yksi iltapäivä liikkumistaidonohjausta eikä yhtään vapaapäivää.

Aika hc-aloitus sanoisin. Jollain ehkä hieman sairaalla tavalla nautin haastavasta mutta näin jälkiviisastellen selkeesti liian rankasta alusta. Alkuun minusta kalenteri näytti niin tyhjältä ja ehdin jo iloita, kun saan startata niin rauhallisissa merkeissä. Ja tavallaan olisin saanutkin, jos en ois haalinut esim. noita riparityön juttuja niin paljon alkuun. Toisaalta iloitsen, että ehdin jo avata pään kesän leirien suunnittelun osalta ja pitää isosille yhden koulutussession. Myös ison osan riparilaisia kävin moikkaamassa nuortenillassa.

Kahden tiukan työviikon jälkeen vietin vapaata viikonloppuani aika vähin unin pitkin eteläistä Suomea poukkoillen, toki ystävien seurasta täpöillä nautiskellen ja sydämeen kertynyttä ikävää näin lääkiten. Mutta samalla tosiaan työpäivien jälkeen huonosti nukutuista öistä kertynyt univelka vain kasvoi, ja sitähän ei tunnetusti yhden yön hyvillä unilla eikä edes kahden maksella takaisin! Oli vaan niin sellainen olo kuin joskus pikku tyttönä kun pääsi jonkun kamun luo yöksi, että nyt ei kyllä malta mennä nukkumaan ennen aamua eikä silloinkaan, koska tää elämä on niin ihanaa ja niin katoavaista.

Ja maanantaiaamuna piti rynnistää Hesaan ani varhain: ensin silmäklinikalle odottelemaan kahta erikoislääkäriä tuntikausiksi vain kuullakseen, ettei mitään uutta sarveis- eikä verkkokalvorintamalta. Visus heikko, valontajua hitunen, jokin kalvo leijuu irrallaan, mutta paha sanoo verkkokalvo- ja ultraäänispesialistinkaan että onko se verkkokalvo vai jotain muuta. Että odotellaan ja ihmetellään, seuraava kontrolli maaliskuulle. Te, jotka ette ole seuranneet syyskuussa sarveiskalvon puhkeamisesta käyntiin pärähtäneitä simmuongelmiani, palataan niihin joskus!

Tiistai ja keskiviikko oli atk-koulutusta, harjoiteltiin uuden työläppärin ja pistenäytön kanssa toimimista. Uutta on office2007 ja sen nauhavalikot. No uusi hieno pikkuruinen pistenäyttöni ei Saksasta ole vielä tullut, joten en oikein tuota uutta konetta vielä käyttele vaan mieluummin vanhaa vanhalla näytöllä. Joku voisi sanoa, että tekosyy: toimiihan se vanha näyttö uuden koneen kanssa. Joojoo, mutta uudessa ei vielä toimi kunnolla sähköposti eikä pistetulostuskaan, minkä totesin perjantaina. Täytyy siis paitsi odotella sitä Saksan-lahjaa myös viettää huomenna aikaa Rovaniemen etäatk-tuen kanssa, jotta sen meilin sais toimimaan edes. Ja toki se pisteprinttauskin on tärkeä, jatkuvasti jotakin muistiinpanoja, puheenpätkää tai laulunsanoja tarvii tulostella. Mutta kärsivällisyyttä. Ja myönnetään nyt, ettei mua ihan hirveesti harmita, ettei ihan vielä tartte niiden nauhavalikoiden kanssa toimia. Olempas muutosvastainen ja hidas hyväksymään uusia tietoteknisiä juttuja. Mutta kun tää vanha toimi niin kivasti! Niistä nauhoista ei ole kuin harmia!

No, torstaiaamuna palasin töihin. Silloin jo kurkku ilmoitteli kivulla, että kohta pärähtää se kuukauden jo yskällä itteesä tykö tehnyt, kunnon ressilunssa. Ja sieltähän se sit perjantaiaamuna tupsahti. Ja minä pöljä vielä päätin lähteä töihin. Ja illalla vielä hiihtämäänkin kun siitä oltiin ajat sitten avustajan kanssa sovittu ja niin kovasti teki mieli liikkumaan!

Kivaa oli, ladulla tietty tauti unohtui. Mutta ei se pakkasilma tainnut olla parasta lääkettä.

Eilen sitten jäin kaikista riennoista kotiin ja tänä aamuna sama meininki jatkui. Eilen sentään jaksoin vähän tehdä ensi viikon valmisteluhommia, onneksi, sillä muuten iskis paniikki kaikkien saarnojen ja hartauksien kanssa! Mutta tänään oon ollut aika lailla vaakasuorassa asennossa ja osin myös unten mailla hela dagen. Ja sen kyllä huomaa! Nyt kun ei enää kuumetta tunnu kuten aamulla ja yöllä, ja kun olen tuntikausia nukkunut, duraceloin täällä yötä myöten. No jospa sitä yrittäisi etsiä unta ja huomenna kokeilla taas paluuta terveiden joukkoon. Jouluksi sopivasti töitä ja kotiporukatkin Keski-Suomesta eli Oulusta tulossa jouluvieraiksi. Mukavaa!Pimeydessä syttyy tähti. Miten on sinun tähtesi kanssa?